»Jääkää!»
Gilbert pysähtyi kummastuneena. Hän tiesi hyvin, kuinka niukka oli kuningattaren myötätunto häntä kohtaan, mutta toisaalta hän oli huomannut sen omituisen, miltei magneettisen vaikutusvallan, joka hänellä oli kuningattareen.
»Olen kuningattaren määrättävissä», vastasi hän, »mutta minä arvelin, että olisi paikallaan mennä rauhoittamaan kuninkaan ja toisten vierassaliin jääneitten henkilöitten huolestunutta mieltä, ja jos teidän majesteettinne sallii…»
»Thérèse», sanoi kuningatar prinsessa de Lamballelle, »mene ilmoittamaan kuninkaalle, että olen toipunut ennalleni ja pidä huoli, ettei minua häiritä. Minä haluan keskustella tohtori Gilbertin kanssa.»
Prinsessa totteli. Hänen luonteensa kuten kasvojensakin vallitsevana piirteenä oli alistuva lempeys.
Kyynärpäihinsä nojaten kuningatar saattoi häntä katseillaan ja odotti jonkun tovin, ikäänkuin haluten antaa hänelle aikaa suorittaa tehtävänsä. Huomatessaan sitten, että tämä tehtävä oli suoritettu loppuun madame de Lamballen valppauden avulla, ja tietäen nyt saavansa häiriintymättä jutella tohtorin kanssa hän kääntyi tämän puoleen, silmäili häntä tutkivasti ja aloitti:
»Herra tohtori, eikö teitä kummastuta, että sattuma tuo teidät lähelleni aina kun elämässäni tapahtuu jokin ruumiillinen tai henkinen käännekohta?»
»Ah, madame», vastasi Gilbert, »en tiedä, tuleeko minun kiittää vai soimata sitä sattumaa».
»Kuinka niin, herra tohtori?»
»Koska minä osaan lukea ihmissydäntä kyllin hyvin tajutakseni, ettei minun tule kiittää haluanne eikä tahtoanne tästä minulle kunniaa tuottavasta tapaamisesta.»