Historioitsijat sivuuttavat varsin usein ruhtinasten erheet, niitä edes huomaamatta, niin usein, että meidän romaaninsepittäjien tehtäväksi tulee sellaisissa tapauksissa suorittaa heidän työnsä silläkin uhalla, että romaani joltakin luvultaan tulee yhtä ikävystyttäväksi kuin on historia.
On sanomattakin selvää, että puhuessamme sokeista historioitsijoista tai ikävystyttävistä historioista jokainen tietää, minkälaisia historioitsijoita ja historioita me tarkoitamme.
Monsieur oli siis omalta osaltaan toteuttanut osan siitä neuvosta, jonka oli antanut veljelleen Ludvig XVI:lle.
Hän oli kieltänyt markiisi de Favrasin, ja kuten on nähty kelpo Baillyn hänelle vuodattamista ylistyssanoista, asia oli menestynyt oivallisesti.
Sitä seikkaa varmaankin ajatellen Ludvig XVI päätti puolestaan vannoa uskollisuudenvalan hallitusmuodolle.
Niinpä eräänä aamupäivänä vahtimestari tuli ilmoittamaan kansalliskokouksen puheenjohtajalle, joka sinä päivänä oli herra Bureaux de Puzy — kuten kaupunginvaltuuston vahtimestari oli tullut ilmoittamaan Monsieurin — että kuningas yhden tai kahden ministerin ja kolmen tai neljän upseerin seurassa kolkutti maneesin ovelle, kuten Monsieur oli kolkuttanut kaupungintalon ovelle.
Kansanedustajat silmäsivät toisiaan kummastellen. Mitä sanottavaa heille lienee kuninkaalla, joka niin kauvan oli kulkenut erillään heistä?
Ludvig XVI opastettiin sisälle ja puheenjohtaja luovutti hänelle tuolinsa.
Kuinka tahansa, koko sali puhkesi hyväksymishuutoihin. Paitsi Pétionia, Camille Desmoulinsia ja Maratia koko Ranska oli tai luuli olevansa vielä kuningasmielinen.
Kuningas oli tuntenut tarvetta tulla onnittelemaan kansalliskokousta sen suorittamien töiden johdosta; hän tuli kiittämään, että Ranska oli niin kauniisti jaettu departementteihin. Mutta ennen muuta hän ei mielinyt viivästyttää lausumista — sillä se tunne tukahdutti häntä — palavaa harrastustaan hallitusmuotoa kohtaan.