Oikea intomieli ei jäähdy moisesta puheesta; kansalliskokouksen innostus oli kuumennut hehkuvan valkoiseksi. Ehdotettiin, että vala vannottaisiin heti paikalla. Se muovailtiin käden käänteessä. Puheenjohtaja pyysi ensimmäisen puheenvuoron:
»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille ja kuninkaalle ja kaikin voimin tukevani hallitusmuotoa, jonka kansalliskokous on säätänyt ja kuningas vahvistanut.»
Ja kaikki kansalliskokouksen jäsenet — yhtä ainoaa lukuun ottamatta — kohottivat kätensä ja kukin vuorollaan toisti: »Minä vannon.»
Tätä ylen onnellista tapausta, joka palautti ilon kansalliskokoukseen, tyynnytti Pariisin ja rauhoitti Ranskan, seurasi kymmenen päivää, jotka vietettiin juhlin, tanssiaisin ja ilotulituksin. Kaikilta tahoilta kuului vain vannottuja valoja. Kaikkialla vannottiin, vannottiin Grève-torilla, kaupungintalossa, kirkoissa, kaduilla ja julkisilla paikoilla. Isänmaalle pystytettiin alttareja, niiden ääreen vietiin koululaiset ja koululaiset vannoivat kuin olisivat jo olleet aikaihmisiä ja kuin olisivat tienneet mitä vala merkitsee.
Kansalliskokous määräsi kiitosjumalanpalveluksen, johon se otti osaa yhtenä miehenä. Alttarin ääressä, Jumalan kasvojen edessä, uudistettiin jo vannottu vala.
Mutta kuningas ei mennyt Notre-Dameen eikä siis liioin vannonut.
Hänen poissaolonsa huomattiin, mutta oltiin niin iloisia, luottavia, että tyydyttiin ensimmäiseen verukkeeseen, jonka hän suvaitsi esittää.
»Miks'ette ollut kiitos-jumalanpalveluksessa? Miksette ole vannonut valaa alttarin ääressä kuten toiset?» kysäisi kuningatar ivallisesti.
»Koska minä voin kyllä valehdella, madame», vastasi Ludvig XVI, »mutta en halua tehdä väärää valaa».
Kuningatar hengähti helpotuksesta.