Tänne ehdittyämme kurkistakaamme avaimenreiästä, jotta te, rakas lukija ja lukijatar, voisitte tuntea, jos teillä on tarkka muisti, henkilöt, jotka sitä tietä näette. Ellette satu heitä ulkonäöstä enää tuntemaan, painakaa korvanne avaimenreiälle ja kuunnelkaa ja kunhan vain olette lukenut meidän kirjamme Kuningattaren kaulanauhasta, pitäisi kuulon tulla näön avuksi, sillä aistimmehan ylimalkaan täydentävät toisiaan.
Mutta kuvatkaamme ensin, mitä avaimenreiästä näemme.
Näemme köyhyyttä ilmaisevan huoneen ja huoneessa kolme asukasta; nämä asukkaat ovat mies, nainen ja lapsi.
Mies on viidenviidettä vanha ja näyttää viidenkuudetta vuoden ikäiseltä, nainen neljänneljättä ja näyttää nelikymmenvuotiaalta, lapsi on viisivuotias ja näyttää yhtä vanhalta. Se ei ole ehtinyt vielä vanhentua kahdesti.
Miehen yllä on ranskalaisen henkivartiokersantin vanha asetakki, joka heinäkuun 14 päivänä nousi arvoon, päivänä, jolloin ranskalaiset kaartinsoturit liittyivät kansaan ja vaihtoivat laukauksia de Lambescin saksalaisten sekä de Besenvalin sveitsiläisten kanssa.
Miehen kädessä on täydellinen korttileikki, jossa on kaikki värit ja kortit ässästä ylöspäin kuninkaaseen saakka; hän yrittää sadatta, tuhannetta, kymmenettätuhannetta kertaa erästä pettämätöntä korttitemppua, martingalea. Hänen vierellään lojuu paperiarkki, johon on pistetty läpiä tiuhaan kuin tähtiä on taivaalla.
Sanoimme lojuu ja kiiruhdamme heti oikaisemaan väitteemme, sillä on vallan väärin sanoa, että tuo paperiarkki lojui, koskapa peluri — hän on kiistämättömästi peluri — ottaa sen yhtenään käteensä ja tutkii sitä joka viides minuutti.
Naisen yllä on ikäkulu silkkipuku. Hänessä näkyy köyhyys sitäkin selvemmin kun se esiintyy entisen loiston rippeitten seassa. Hänen niskasykkyrälle laitettua tukkaansa pitää koossa kuparikampa, joka aikoinaan on ollut kullattu. Hänen kätensä ovat moitteettoman puhtaat ja tämän puhtauden avulla säilyttäneet tai oikeammin saaneet eräänlaisen aristokraattisen leiman. Hänen kyntensä, joita parooni de Taverney raakamaiseen tapaansa sanoi kavioksi, ovat päistään taidokkaasti pyöristetyt. Hänen risaisten sukkien peittämissä jaloissaan on haalistuneet, irvistelevät puolikengät, jotka nekin ovat joskus nähneet kultaa ja silkkiä.
Hänen kasvonsa ovat, kuten olemme jo maininneet, neljän- tai viidenneljättä ikäisen kasvot. Jos niitä olisi käsitelty kaikilla silloisen ajan kaunistuskeinoilla, olisi tämä nainen ihan hyvin voinut väittää olevansa siinä iässä, jolloin, kuten apotti de Celle sanoo, naiset yhden jopa kahdenkin viisivuotiskauden ajan itsepintaisesti pysyvät — yhdeksänkolmatta vuoden vanhoina. Mutta puna- ja valkojauheen puuttuessa nämä kasvot, joiden oli mahdoton salata kärsimysten ja kurjuuden, näiden ajan liittolaisten, aikaansaamaa hävitystä, näyttivät neljää viittä vuotta vanhemmilta kuin ne oikeastaan olivat.
Mutta näitä kuihtuneita kasvoja katsellessaan tulee ajatelleeksi yhtä ja toista, ja vaikkei saakaan vastausta — sillä ajatus, niin kerkeä kuin se onkin liitämään, epäröi tunkeutua moisiin etäisyyksiin — kysyy silti itseltään, missä kultapalatsissa, missä kuuden hevosen vetämissä vaunuissa, missä kuninkaallisessa ilmapiirissä onkaan nähty eräät säteilevät kasvot, joista nämä ovat vain kalpeaa heijastusta.