Lapsi on, kuten sanottu, viiden vuoden ikäinen. Hänen tukkansa on kähärä, posket pyöreät kuin omena. Hänellä on äitinsä häijyt silmät, isänsä herkuttelijansuu ja eleissään molempien velttoutta ja oikullisuutta.
Hänen yllään on vaaleanpunainen nukkavieru samettimekko. Pureskellessaan leipää, jolle on levitetty läheisestä sokerileipomosta hankittua hilloa, nyhtää hän vanhasta vaaleanharmaasta huopahatusta irti vanhan kolmivärinauhan väärennettyjä kultahetaleita.
Näyttämöä valaisee suunnaton, savuava talikynttilä, jonka jalkana on tyhjä viinipullo ja joka valaisee kortteja käsittelevää miestä, mutta jättää muun osan huonetta puolipimeään.
Mutta koska ennustuksemme mukaan silmä ei riitä tutkimukseemme, niin kuunnelkaamme.
Lapsi ensimmäisenä katkaisee äänettömyyden. Se heittää päänsä taitse hillovoileivän niin, että se putoaa vuoteen jalkopäähän, patjalle.
»Äiti», sanoo hän, »en halua enää leipää ja hilloa — hyi!»
»No mitä haluat, Toussaint?»
»Haluan pytkyn punaista rintasokeria.»
»Kuuletko, Beausire?» sanoi vaimo.
Ja kun peliinsä syventynyt mies ei vastaa, tiuskaisee hän lujemmin: