»Se ei ole virkistävää, mutta se voi olla hauskaa», huomautti Favras.
Ja hän alkoi kävellä salissa ja tutki yksitellen niitä hirveitä kojeita, jotka olivat kuin mitäkin jättimäisiä rautahämähäkkejä, suunnattomia skorpioneja.
Katselija tunsi, että määrätyllä hetkellä, kohtalokkaan äänen määräyksestä koko tämä kojerykelmä heräsi eloon, liikkui ja puri julmasti.
Niitä oli kaikenmuotoisia ja kaikenaikaisia, Filip Augustin päiviltä Ludvig XVI:n aikaan saakka. Joukossa oli rautapiikkejä, joilla 13. vuosisadan juutalaisia oli paloiteltu, ja teilirattaita, joilla oli silvottu 17. vuosisadan protestantteja.
Favras pysähtyi jokaisen voitonmerkin eteen ja kyseli kunkin kojeen nimeä.
Moinen kylmäverisyys lopulta kummastutti kiduttajiakin, jotka, kuten tiettyä, eivät helposti ihmettele mitään.
»Miksi tätä kaikkea kyselette?» tiedusti toinen miehistä.
Vanki silmäili häntä tutun ilkamoivasti, aatelismiehille ominaisin ilmein.
»Hyvä herra», vastasi hän, »voin tavata edessäni olevalla matkalla Saatanan, eikä olisi hullumpaa, jos saisin hänestä ystävän mainitsemalla hänelle kadotettujen kidutukseen sopivia kojeita, joita hän ei tunne».
Vanki oli juuri lopettanut tarkastuskäyntinsä, kun Châteletin kello löi viisi.