Ennenkuin istahti paikalleen, pyöveli pani Favrasin kaulaan nuoran, jolla hänet hirtettäisiin.
Nuoran toista päätä hän piteli kädessään.
Kun rattaat lähtivät liikkeelle, syntyi väkijoukossa liikehtimistä.
Favraskin käänsi katseensa sinne päin, mistä tämä melu lähti.
Hän näki ihmisten työntelevän toisiaan päästäkseen ensimmäiseen riviin ja paremmalle paikalle vangin ohi ajaessa. Äkkiä hän vaistomaisesti hätkähti, sillä ensi rivissä, viiden kuuden toverinsa keskellä, joiden kanssa oli raivannut kujan väkijoukkoon, hän huomasi hallikantajan asuun pukeutuneena saman yöllisen vieraan, joka oli sanonut suojelevansa häntä viimeiseen hetkeen saakka.
Kuolemaantuomittu nyökäytti päätänsä merkiksi, että oli tuntenut vieraan; muuta hän ei sillä tarkoittanutkaan.
Rattaat jatkoivat kulkuaan ja pysähtyivät vasta Notre-Damen edustalle.
Pääovi oli auki ja sen kautta näkyi kirkon hämärässä peräpäässä pääalttari hohtavan palavien kynttiläinsä alla.
Uteliaitten tulva oli niin voimakas, että rattaitten oli pakko tuon tuostakin pysähtyä ja ne pääsivät etenemään vain kun vartiosto oli raivannut niille tien, jonka heti taas sulki kansanvuo särkien sen tielle nousseen heikon padon.
Siellä, kirkkoaukealla, voitiin tungoksen uhallakin toimia vapaasti.
»Teidän on nyt astuttava rattailta ja tehtävä julkinen katumus, hyvä herra», sanoi teloittaja kuolemaantuomitulle.