Tämä nainen oli kuningatar.
Hänenkin sydämensä sykki kiivaasti. Hän näki edessään, tuon vihatun, julkisesti parjatun, kohtalokkaan miehen, sen, jota syytettiin lokakuun 5 ja 6 päivän aiheuttajaksi, miehen, jonka apuun oli hetkeksi turvauduttu, mutta jonka hovin väki oli itse työntänyt luotansa ja joka sen jälkeen oli osannut vaatia solmiamaan liiton hänen kanssaan parilla jyrähtävällä panoksella, parilla mahtavalla vihanpurkauksella, jotka olivat tapailleet miltei ylevyyttä.
Edellinen oli hänen purkauksensa papistoa vastaan.
Jälkimäinen se puhe, missä hän oli selittänyt, että kansan edustajat olivat kolmannen säädyn miehistä muuttuneet kansalliskokoukseksi.
Mirabeau lähestyi sulavasti ja kohteliaasti, minkä kuningatar suureksi kummakseen huomasi heti ensi silmäyksellä. Se ominaisuus ei tuntunut luontuvan tuohon tarmokkaaseen olemukseen.
Nämä pari askelta astuttuaan Mirabeau tervehti kunnioittavasti ja jäi odottamaan.
Kuningatar katkaisi äänettömyyden ja sanoi äänellä, jota hän ei voinut estää värähtelemästä:
»Herra de Mirabeau, tohtori Gilbert on taannoin vakuuttanut meille, että te olette valmis liittymään meihin.»
Mirabeau kumarsi myöntymyksen merkiksi.
Kuningatar jatkoi: