»No niin, ensimmäiseen teille tehtyyn esitykseen te vastasitte ministeriösuunnitelmalla.»
Mirabeau kumarsi toistamiseen,
»Ei ole meidän vikamme, herra kreivi, että tuo ensimmäinen suunnitelma ei voinut onnistua.»
»Uskon sen, madame», vastasi Mirabeau, »teidän majesteettinne kannalta liiatenkin. Vika oli niiden miesten, jotka väittävät uhrautuvansa kuninkuuden hyväksi.»
»Minkä sille voi, herra kreivi! Siinä juuri on asemamme kierous. Kuninkaat eivät saa enää valita ystäviään eikä vihollisiaan. Heidän on toisinaan pakko hyväksyä kaameatkin alttiuden osoitukset. Ympärillämme on miehiä, jotka haluavat pelastaa meidät ja vievätkin meidät turmioon. Heidän toimestaan päätettiin, että kansalliskokouksen jäsenet eivät voi olla ministereitä; se on teitä vastaan sovellettu esimerkki. Haluatteko, että kerron teille yhden esimerkin, joka suuntautui minua vastaan? Voitteko uskoa, että muuan uskollisimpia ystäviämme, mies, jonka varmasti tiedän olevan valmiin kuolemaan puolestamme, on puhumatta meille mitään aiheestaan tuonut julkisiin päivälliskutsuihimme markiisi de Favrasin lesken ja lapset, kaikki kolme surupukuisina? Heidät nähtyäni aioin nousta, mennä heidän luoksensa ja sijoittaa tuon meidän hyväksemme niin urheasti kuolleen miehen lapset — sillä minä, herra kreivi, en ole niitä, jotka kieltävät ystävänsä — sijoittaa hänen lapsensa minun ja kuninkaan väliin… Kaikki katseet tuijottivat meihin. Odotettiin, mitä me tekisimme. Käännyin taakseni… tiedättekö, kuka oli takanani, neljän askelen päässä nojatuolistani? Santerre, esikaupunkilainen! Painuin takaisin tuoliini raivosta itkien enkä tohtinut edes katsahtaa tuon kovaonnisen perheen jäseniin. Rojalistit soimasivat minua, kun en kaiken uhallakin osoittanut harrastusta tuota kovaosaista perhettä kohtaan; vallankumoukselliset raivostuivat, sillä he arvelivat äidin lapsineen saapuneen minun toimestani. Ah, herra kreivi», jatkoi kuningatar päätänsä puistaen, »turmioon johtaa, kun hyökkääjinä on nerokkaita miehiä ja puolustajina henkilöitä, jotka epäilemättä ovat hyvin ansiokkaita, mutta eivät hitustakaan tajua meidän asemamme vaikeutta.»
Ja huokaisten kuningatar nosti nenäliinan silmilleen.
»Madame», virkkoi Mirabeau syvästi liikutettuna moisesta suuresta onnettomuudesta, jota ei salattu häneltä ja joka ilmaisemalla joko taitavaa laskelmaa tai naisellista heikkoutta todisti hänelle kuningattaren huolista ja antoi hänen nähdä hänen kyynelensä, »puhuessanne hyökkääjistä ette toivottavasti tarkoita minua? Omaksuin yksinvaltaiset periaatteet, vaikka näin hovissa vain heikkoutta enkä vielä tuntenut Maria Teresian kuninkaallisen tyttären henkeä enkä ajatusmaailmaa. Taistelin valtaistuimen oikeuksien puolesta, vaikka herätin vain epäluottamusta ja kaikissa teoissani, ilkeän panettelun myrkyttämissä, nähtiin yhtä monta salahanketta. Palvelin kuningasta, vaikka tiesin hyvin, ettei tältä oikeamieliseltä, mutta petetyltä kuninkaalta tullut odottaa ymmärtämystä eikä kiitosta. Mitä minä nyt siis teenkään, madame, kun luottamus kannustaa rohkeuttani, kun teidän majesteettinne suosion aiheuttama kiitollisuus muuttaa periaatteeni velvollisuudeksi? Se tapahtuu myöhään, kovin myöhään, tiedän sen», jatkoi Mirabeau ravistaen päätänsä hänkin. »Kutsuessaan minut avukseen kuninkuus ei kenties voi esittää minulle muuta mahdollisuutta kuin että tuhoudun sen mukana! Jos olisin harkinnut asiaa, olisin kukaties valinnut minulle nyt suodun tapaamisen ajaksi toisen hetken kuin sen, jolloin hänen majesteettinsa juuri on luovuttanut kamarille kuuluisan punaisen kirjan, toisin sanoen ystäviensä kunnian.»
»Ah, herra kreivi», huudahti kuningatar, »luuletteko siis kuninkaan olleen mukana siinä petoksessa, ettekö siis tiedä, kuinka ne asiat ovat tapahtuneet? Kuningas luovutti häneltä vaaditun punaisen kirjan vain sillä ehdolla, että komitea tallettaisi sitä salaisena asiakirjana. Komitea painatti sen, ja se teko todistaa komitean tahdittomuutta eikä suinkaan kuninkaan petollisuutta ystäviään kohtaan.»
»Ah, madame, tiedätte hyvin, mikä sai komitean ryhtymään sen julkaisemiseen. Kunnianmiehenä en hyväksy sitä tekoa, kansanedustajana en tunnusta sitä. Samaan aikaan kun kuningas vannoi kiintymystänsä hallitusmuotoon hänellä oli Torinossa jatkuvasti asiamies samaisen hallitusmuodon verivihollisten keskuudessa. Hetkellä, jolloin hän puhui rahataloudellisista uudistuksista ja tuntui hyväksyvän kansalliskokouksen siihen suuntaan käyvät ehdotukset, hänellä oli Trierissä, hänen palkkaamanaan ja avustamanaan iso ja pieni tallitalous, jota hoiti prinssi de Lambesc, pariisilaisten verivihollinen, mies, jonka kansa joka päivä vaatii hirtettäväksi kuvaannollisesti. Artoisin kreiville, Condén prinssille ja kaikille emigranteille maksetaan suunnattomia summia, vaikka kaksi kuukautta sitten säädettiin asetus, joka kieltää nuo eläkkeet. Kuningas on tosin unohtanut hyväksyä asetuksen. Mitä arvelette, madame! Näiden kahden kuukauden aikana on koetettu saada selville, mihin on käytetty kuudenkymmenen miljoonan suuruinen erä, muttei ole onnistuttu. Kun kuningasta pyydettiin ja rukoiltiin ilmoittamaan, minne tämä rahamäärä oli joutunut, kieltäytyi hän vastaamasta. Komitea arveli vapautuneensa lupauksestaan ja painatti punaisen kirjan. Miksi kuningas luovuttaa hallustaan aseet, jotka voidaan julmasti kääntää häntä itseään vastaan?»
»Jos teille, herra kreivi», huudahti kuningatar, »olisi suotu kunnia neuvoa kuningasta, ette siis olisi neuvonut häntä niihin heikkouksiin, joilla hänet johdetaan turmioon, joilla oli, sanokaamme suoraan… joilla häneltä riistetään kunnia?»