»Jos minulle, madame, olisi suotu kunnia neuvoa kuningasta», vastasi Mirabeau, »seisoisin hänen rinnallaan puolustamassa lakiin perustuvaa yksinvaltaa ja taistelemassa yksinvallan takaaman vapauden puolesta. Tällä vapaudella, madame, on kolme vihollista: papisto, aatelisto ja parlamentit. Papisto ei ole enää tämän vuosisadan, sen on surmannut herra de Talleyrandin valtiopäiväesitys. Aatelisto on kaikkien vuosisatojen. Sen apuun on mielestäni turvauduttava, sillä aatelistotta ei ole kuninkuuttakaan, mutta se täytyy pitää aisoissa, ja se on mahdollista vain liittämällä kansa kuningasvaltaan. Kuningasvalta ei liittoudu milloinkaan vapaaehtoisesti kansan kanssa, niin kauan kuin parlamentit pysyvät pystyssä, sillä niiden mukana säilyy kuninkaalle kuten aatelistollekin kohtalokas toivo palauttaa asiat ennalleen. Papiston tuhoamisen ja parlamenttien lannistamisen jälkeen on minun politiikkani tehtäviä voimistaa toimeenpanovaltaa, elvyttää kuninkaan arvovaltaa ja yhdistää se kansalaisvapauteen. Madame, jos se on kuninkaankin politiikkaa, hyväksyköön hän sen; ellei se sovellu hänelle, hylätköön sen.»
»Herra kreivi», sanoi kuningatar hämmästellen tuon mahtavan älyn säteilevää kirkkautta, joka yhtaikaa valaisi menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, »en tiedä, omaksuuko kuningas sen politiikan, mutta tiedän, että jos minulla olisi valta, minä sen omaksuisin. Herra kreivi, esittäkää minulle keinonne, joiden avulla aiotte pyrkiä tuohon päämäärään. Kuuntelen teitä, en sano hartaana, innostuneena, sanon kiitollisena.»
Mirabeau loi kuningattareen nopean silmäyksen, kotkankatseen, joka tunkeutui hänen sydämensä syvyyksiin, ja huomasi, että kuningatar oli, ellei vakuutettu, niin ainakin lumottu.
Voitto Marie-Antoinetten kaltaisesta suurenmoisesta naisesta hyväili mitä suloisimmin Mirabeaun turhamaisuutta.
»Madame», sanoi hän, »olemme menettäneet Pariisin, miltei kokonaan. Mutta maaseudulla meillä on vielä hajanaisia joukkoja, jotka me voimme yhdistää. Sen vuoksi, madame, on minun käsittääkseni kuninkaan poistuttava Pariisista, muttei Ranskasta. Menköön hän Roueniin armeijan suojaan. Sieltä käsin hän julkaiskoon asetuksia, jotka lupaavat enemmän kuin kansalliskokouksen päätökset. Siten vältetään kansalaissota, koska kuningas osoittautuu vallankumouksellisemmaksi kuin itse vallankumous.»
»Mutta eikö tämä vallankumous — edeltäköön tai seuratkoon se meitä — eikö se siis kauhistuta teitä?» kysyi kuningatar.
»Ah, madame, luulen kaikkia muita paremmin tietäväni, että vallankumouksessa on oltava mukana, sille on annettava jotakin lahjaksi. Olen jo maininnut kuningattarelle, että on ihmisvoimat ylittävä yritys koettaa rakentaa kuninkuus uudelleen niille antiikkisille perusteille, jotka vallankumous on tuhonnut. Tässä vallankumouksessa on koko Ranska ollut mukana, kuninkaasta halvimpaan alamaiseen saakka, joko harrastajana, toimivana tai vastustavana henkilönä. Minä en aiokaan puolustaa antiikkista kuninkuutta, madame, minä haluan sitä rajoittaa, uudentaa ja kohentaa sitä ja tehdä siitä likimain sellaisen hallituksen, joka on kohottanut Englannin vallan ja maineen kukkulalle. Nähtyään edessään — tohtori Gilbertin sanojen mukaan — Kaarlo ensimmäisen vankilan- ja mestauslavan eikö kuningas mieluummin tyydykin Wilhelm kolmannen ja Yrjö ensimmäisen valtaistuimeen?»
»Voi, herra kreivi», huudahti kuningatar, joka eräät Mirabeaun sanat kuullessaan tuli kauhusta väristen muistelleeksi Taverneyn linnassa näkemäänsä ilmestystä ja tohtori Guillotinin keksimän teloituskoneen piirrosta, »voi, herra kreivi, antakaa meille se kuninkuus ja te saatte kokea, olemmeko kiittämättömiä, kuten meidän on syytetty olevan!»
»Hyvä, huudahti Mirabeau vuorostaan, »minä teen sen, madame. Kuningas tukekoon, kuningatar rohkaiskoon minua, ja minä vannon tässä jalkojenne juuressa aatelismiehen nimessä, että minä täytän teidän majesteetillenne tekemäni lupauksen tai kuolen sitä yrittäessäni!»
»Kreivi, kreivi», sanoi Marie-Antoinette, »älkää unohtako, että useampi kuin yksi nainen on kuullut valanne: viiden vuosisadan hallitsijasuku… seitsemänkymmentä Ranskan kuningasta, jotka Pharamondista Ludvig viidenteentoista saakka nukkuvat haudassaan ja jotka menettävät valtaistuimensa, jos meidän valtaistuimemme luhistuu!»