Hän tiesi, että Isidorin jäähyväissanat olivat musertaneet Catherinen sydämen, minkä johdosta tyttö oli pyörtynyt paikalle, josta Pitou oli hänet löytänyt.
Mutta kaikki maailman kultakaan ei olisi häntä saanut hiiskumaan siitä maanviljelijälle.
Vertauksia tekemällä hän oli päätynyt syvästi säälimään Catherinea.
Pitou rakasti Catherinea, mutta ihaili häntä vieläkin enemmän. Olemme varemmin nähneet, kuinka tämä ihailu ja tämä huonosti arvioitu ja etenkin huonosti palkittu rakkaus olivat aiheuttaneet hänelle katkeraa sydänsurua ja vaikeita sielullisia kärsimyksiä.
Mutta vaikka nämä kärsimykset olivatkin katkerat ja hänen surunsa kirvelevä, jopa niin, että niiden aiheuttama vatsanpuru oli toisinaan saanut hänet siirtämään aamiaisen ja päivällisen tuntia paria tuonnemmaksi, eivät nämä kärsimykset ja tämä suru silti olleet milloinkaan vieneet hänen voimiaan tai tainnuttaneet häntä.
Loogilliseen ajatteluun tottuneena hän jakoi tämän pulmallisen kysymyksen kolmeen osaan:
»Jos neiti Catherine rakastaa herra Isidoria niin syvästi, että pyörtyy, kun tämä lähtee hänen luotansa, rakastaa hän herra Isidoria syvemmin kuin minä häntä, koska minä en ole milloinkaan pyörtynyt hänen luotansa lähtiessäni.»
Tästä ensimmäisestä jaksosta hän siirtyi toiseen ja järkeili: »Jos hän rakastaa Isidoria syvemmin kuin minä häntä, kärsii hän siis enemmän kuin minä olen kärsinyt; hän kärsii siis paljon.»
Tästä hän johtui pulman kolmanteen osaan, itse lopputulokseen, sitäkin loogillisempaan, kun se oikean johtopäätöksen lailla nojautui lähtökohtaansa:
»Ja hän kärsiikin enemmän kuin minä, koska hän pyörtyy ja koska minä en pyörry.»