Emäntä Billot istui rahilla suunnattoman avotakan pohjukassa. Pää käsien varassa hän istui eikä tuntunut tajuavan, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Mutta vaikkei hän ollut kuullut rattaitten kolinaa, ei koirien haukkua eikä Billotin tuloa keittiöön, herätti tohtorin kanssa keskustelevan isännän ääni hänet siitä horteesta, johon suru oli hänet vaivuttanut.
Hän kohotti päänsä, aukaisi silmänsä, tuijotti Billotiin ja huudahti:
»Kas, ukkoseni on tullut!»
Ja hän nousi, astui huojuvin askelin ja kädet levällään Billotia kohden ja heittäytyi tämän rinnoille.
Isäntä tuijotti häneen hämmästyneenä ikäänkuin tuntematta vaimoaan.
»No», kysyi hän sitten tuskan hien kihotessa hänen otsalleen.
»Täällä tapahtuu sitä», ehätti tohtori Raynal vastaamaan, »että tyttäressänne on tauti, jonka nimi on akuutti meningitis, ja kun ihmistä vaivaa sellainen sairaus, on käytettävä vain tiettyjä lääkkeitä ja sallittava vain tiettyjen henkilöitten päästä potilaan lähelle».
»Mutta», tiedusti ukko Billot, »onko se sairaus vaarallista, tohtori
Raynal? Kuoleeko siihen?»
»Kaikkiin sairauksiin kuolee, jos niitä hoidetaan huonosti, hyvä Billot. Antakaa minun hoidella tytärtänne omalla tavallani, niin hän ei kuole.»