»Ah, sinäkö se olet, Pitou?»
Nuorukainen vastasi lyhyesti:
»Minä, rouva Billot.»
Catherine nukkui, kuten tohtori Raynal oli ennustanutkin, jotenkin rauhallista unta. Hänen vieressään, mukavasti pitkällään isossa nojatuolissa, nuokkui sairaanhoitajatar. Hän oli vaipunut eräänlaiseen horteeseen, joka on ominainen tälle kunnioitettavalle yhteiskuntaluokalle; sillä ei ole oikeutta nukkua syvää unta eikä voimaa pysyä täysin valveilla, sen jäsenet muistuttavat niitä sieluja, joilta on evätty pääsy autuaitten asuinsijoille ja jotka voimatta palata enää valoonkaan harhailevat ikuisesti unen ja hereilläolon rajamailla.
Tässä hänen toiseksi luonnokseen muuttuneessa unitilassa hän otti Pitoulta lääkepullon, avasi sen, pani sen yöpöydälle ja asetti sen viereen hopealusikan, jotta sairas saisi hetkeäkään viipymättä lääkkeen tarvittaessa.
Sitten hän jälleen oikaisihe nojatuoliinsa.
Pitou puolestaan istahti ikkunanreunalle voidakseen katsella Catherinea mielinmäärin.
Se säälintunne, joka oli vallannut hänet kun hän vain ajattelikin Catherinea, ei tietenkään vähentynyt, kun hän katseli tyttöä. Nyt kun hänen oli sallittu niin sanoaksemme koskettaa pahaa sormellaan ja arvostella, mitä hirveää tuhoa voi saada aikaan se käsitteellinen ilmiö, jota sanotaan rakkaudeksi, oli hän entistäkin valmiimpi uhraamaan oman rakkautensa, koska se tuntui hänestä niin tuiki hauraalta sen vaativan, kuumeisen, hirveän intohimon rinnalla, joka näytti jäytävän tuota nuorta tyttöä.
Nämä ajatukset saivat hänet vähitellen vireeseen, joka luontui mainiosti tohtori Raynalin suunnitelmaan.
Se kelpo tohtori oli aivan oikein päätellyt, että Catherine ennen kaikkea tarvitsi sitä ulkonaista lääkettä, jota sanotaan uskotuksi ystäväksi.