Näiden kirjeitten joukossa oli muuan huolellisesti kokoontaitettu, upeaan kuoreen pantu ja keikarimaisesti vahalla sinetöity kirje.
Tämä kirje oli osoitettu Catherine Billotille.
Sitä kirjettä Catherine ilmeisesti odottikin.
Sopimuksen mukaan postinjakaja luovutti tämän kirjeen rintasokerin ostajalle, joka lähti heti Pisselauhun, iloisena ja murheellisena: iloisena kun sai tehdä Catherinen onnelliseksi, murheellisena kun tämä onni tuli nuorelle tytölle lähteestä, jonka vesi maistui hänen huulillaan karvaalta.
Mutta tämän mielenkarvauden uhallakin lähettimme oli niin suurenmoinen luonne, että toimittaakseen nopeammin perille tämän kirotun kirjeen hän pian muutti kävelyn pikku hölkäksi ja hölkän täydeksi juoksuksi.
Viidenkymmen askelen päässä talosta hän pysähtyi äkkiä, sillä hän tuli ajatelleeksi — ja vallan oikein — että jos hän saapuisi perille huohottaen ja lopen hikisenä, voisi hän herättää epäluuloja ukko Billotissa, joka jo muutenkin näytti horjahtaneen epäluulon kaidalle, ohdakkeiselle tielle.
Hän päätti siis, silläkin uhalla, että myöhästyisi minuutin, pari, taivaltaa loppumatkan verkkaisemmin. Siinä mielessä hän asteli vakaasti kuin joku murhenäytelmän uskottu lähetti, jonka kaltaiseksi Catherinen luottamus oli hänet tehnytkin. Sivuuttaessaan nuoren potilaan huoneen hän huomasi, että sairaanhoitajatar oli pannut ikkunan raolleen, varmaankin tuulettaakseen hieman huonetta.
Pitou sovitti ensin nenänsä sitten toisen silmänsä tähän rakoon.
Ikkunasalvan vuoksi hän ei voinut enempää tehdäkään.
Mutta sekin jo riitti. Hän näki Catherinen olevan hereillä ja odottelevan häntä; Se riitti myöskin Catherinelle. Hän huomasi Pitoun, joka salaperäisen näköisenä teki hänelle merkkejä.
»Kirje», sopersi nuori tyttö, »kirje!»