»Vaiti!» kehoitti Pitou.
Ja pälyten ympärilleen kuin salametsästäjä, joka haluaa johtaa jäljiltä kaikki jahtivoudin metsänvartijat, ja huomaten olevansa paikalla ihan yksin hän heitti kirjeensä raosta ja tähtäsi heittonsa niin hyvin, että kirje putosi suoraan siihen ilmatyhjiön tapaiseen syvennykseen, jonka kirjettä odottava oli tehnyt pielukseensa.
Jäämättä odottamaan kiitostulvaa, joka ei voinut olla tulematta, hän heittäytyi taaksepäin ja jatkoi matkaansa talon ovelle. Kynnyksellä hän tapasi Billotin.
Ellei seinämutkaa olisi ollut tiellä, olisi tilanhoitaja nähnyt, mitä ikkunan kohdalla oli tapahtunut, ja Jumala tietää, mitä nyt olisi tapahtunut, kun siinä mielentilassa, missä ukko Billot oli, yksinkertainen epäluulo olisi muuttunut selväksi varmuudeksi.
Kelpo Pitou ei odottanut joutuvansa suoraan tilanhoitajan eteen ja hän tunsi vastoin tahtoaan punehtuvansa korviin saakka.
»Ah, herra Billot», sanoi hän, »totisesti, te ihan pelästytitte minut…!»
»Sinäkö pelästyit, Pitou… kansalliskaartin kapteeni… Bastiljin valloittajako pelästyisi!»
»Minkä sille voi», vastasi Pitou. »On hetkiä sellaisia kuin esimerkiksi tämä. Hitossa, kun ei ole valmistunut…»
»Niin, niin», keskeytti Billot, »kun odottaa tapaavansa tyttären ja tapaakin isän, sitäkö tarkoitat?»
»Oh, herra Billot, ei se sitä!» vastasi Pitou. »Minä en odottanut tapaavani neiti Catherinea, en suinkaan. Vaikka hän toivoakseni voimistuukin hetki hetkeltä yhä enemmän, on hän vielä liian sairas nousemaan jalkeille.»