Pitou tunsi vaistomaisesti, että ilmassa oli ukkosta, ja kuten paimen niityllä niin hänkin oli valmis uhmaamaan myrskyä, mutta siitä huolimatta hän suunnitteli ennakolta tyyssijaa, minne peittäisi päänsä.
Tämä tyyssija oli Haramont.
Haramontissa hän oli kuningas. Sanoimmeko kuningas? Hän oli enemmän kuin kuningas. Hän oli kansalliskaartin päällikkö! Hän oli Lafayette!
Velvollisuudet kutsuivat häntä Haramontiin.
Niinpä hän päättikin Catherinen asiat hoidettuaan palata suoraa päätä
Haramontiin.
Tätä suunnitelmaa pohtien ja saatuaan herra Billotilta muodollisen turvan ja rouva Billotilta äänettömän suostumuksen, hän astui potilaan huoneeseen.
Catherine odotti häntä kärsimättömänä. Silmien kiilto ja poskien hehku panivat olettamaan, kuten matami Clément oli sanonutkin, että nuori tyttö oli jälleen kuumeessa.
Tuskin Pitou oli ehtinyt sulkea oven, kun Catherine, joka tunsi hänen askelensa ja joka oli odottanut häntä lähes puolitoista tuntia, kääntyi nopeasti ja ojensi häntä kohden molemmat kätensä.
»Ah, sinäkö se olet, Pitou?» sanoi nuori tyttö. »Tulet kovin myöhään.»
»Se ei ole minun vikani, neiti Catherine», vastasi Pitou. »Isänne on pidätellyt minua.»