»Tottamaarin olette oikeassa!» huudahti Pitou.
Sitten hän jatkoi ulkolukuaan:
»Torinosta Pariisiin on tuhatkaksisataakolmekymmentäkuusi, Roomaan kahdeksansataa neljäkymmentä, Konstantinopoliin…»
»Minä tarvitsen vain matkan Pariisista, rakas Pitou. Tuhatkaksisataakolmekymmentäkuusi kilometriä… ja siihen satakahdeksan… yhteensä tuhatkolmesataaneljäkymmentäneljä kilometriä. Hän on siis nyt lähes sadanneljänkymmenen penikulman päässä minusta… Kolme päivää sitten hän oli täällä… puolen penikulman päässä… minun lähelläni… ja tänään… tänään», lisäsi Catherine itkuun pillahtaen ja ja käsiään väännellen, »hän on sadanneljänkymmenen penikulman päässä täältä!»
»Oh, ei vielä», huomautti Pitou arasti. »Hän lähti vasta toissapäivänä eikä ole vielä ehtinyt matkansa puoliväliinkään… tuskinpa…»
»Missä hän siis on nyt?»
»Sitä en tiedä», vastasi Pitou. »Apotti Fortier opetti meille, mitä ovat valtakunnat ja pääkaupungit, muttei puhunut mitään niihin johtavista reistä.»
»Onko tässä siis kaikki, mitä tiedät, hyvä Pitou?»
»On kyllä, jumala paratkoon!» myönsi maantieteilijä pahoillaan, että hänen tietojensa rajat oli saavutettu näin pian. »Lisäksi tiedän, että Torino on aristokraattien turvapaikka.»
»Mitä se merkitsee?»