On sanomattakin selvää, että kärsimättömimmin odotettiin Haramontin kansalliskaartin tuloa.
Oli näet levinnyt huhu, että Pitoun toimesta ja kuninkaallisen anteliaisuuden turvin ne kolmeneljättä miestä, jotka muodostivat kaartin, ynnä heidän päällikkönsä Ange Pitou esiintyisivät oikeissa asetakeissa.
Mestari Dulauroyn työhuoneet olivat koko viikon olleet täynnä kansaa.
Ulkona ja sisällä oli tungeskellut uteliaita katselemassa kymmenen
työmiehen valmistelevan tätä jättiläistilausta, jonka vertaista ei
Villers-Cotteretsissa ollut miesmuistiin nähty.
Viimeinen univormu, kapteenin — sillä Pitou oli vaatinut, että hänen pukunsa tekoon ryhdyttäisiin vasta kun toisten olisivat valmiit — viimeinen asetakki annettiin sopimuksen mukaan omistajalle lauantai-iltana minuuttia vailla kaksitoista.
Sopimuksen mukaan Pitou niinikään suoritti silloin viimeistä ropoa myöten viisikolmatta louisdoria herra Dulauroylle.
Kaikki tämä oli omiaan herättämään hälyä piirikunnan keskuksessa, ei siis ollut kumma, että mainittuna päivänä Haramontin kansalliskaartia odotettiin kärsimättömästi!
Täsmälleen kello yhdeksän alkoi Largny-kadun päästä kuulua rummunpärinää ja huilun vihellystä. Ilmoille kajahti voimakas ilon ja ihailun kirkaisu ja kaukaa näkyi Pitou valkoisen ratsunsa — tai oikeammin luutnanttinsa Désiré Maniquetin valkoisen ratsun — selässä.
Haramontin kansalliskaarti osoittautui ennakkomainettansa paremmaksi — mikä ei useinkaan ole laita asioitten, joita on saanut kauan odottaa.
Muistettakoon sitä riemua, jonka samainen kaarti herätti, kun sen ainoana univormuna oli vain kolmeneljättä samanlaista hattua ja Pitoun eroitti kaartilaisesta vain kaski ja tavallinen ratsuväen sapeli.
Voi siis kuvitella, mikä sotilaallinen ryhti oli nyt näillä Pitoun kolmellaneljällä miehellä, joiden yllä oli oikeat asetakit ja sotilashousut, ja kuinka keikarimainen asento heidän päälliköllään, jonka pikku hattu oli kallellaan toiselle korvalle, kaulalaatta rinnalla, »kissankäpälät» olkapäillä ja miekka kädessä.