Largny-kadulta Lafontaine-aukiolle asti kuuluikin yhtämittaista ihailunsorinaa ja huutoja.
Täti Angélique ei ollut laisinkaan tuntea veljenpoikaansa. Hän oli sotkeutua Maniquetin valkoisen ratsun jalkoihin yrittäessään katsella Pitouta ihan läheltä.
Pitou heilautti miekallaan majesteetillisen tervehdyksen ja lausui juhlallisella äänellä, joka kantoi parinkymmenen askeleen päähän:
»Hyvää päivää, madame Angélique!»
Moinen kunnioittava tervehdys musersi tämän ikäneidon niin kokonaan, että hän astui kolme askelta taaksepäin, kohotti kätensä, ja huudahti:
»Voi, tuota poika-poloista! Onni on pannut hänen päänsä sekaisin! Hän ei tunne enää tätiään!»
Huomautukseen vastaamatta Pitou ajoi majesteetillisesti ohi ja sijoittui isänmaan alttarin kupeella kunniapaikalle, joka oli varattu Haramontin kansalliskaartille, ainoalle täysissä varustuksissa esiintyvälle joukolle.
Perille päästyään Pitou hypähti maahan ja uskoi hevosensa eräälle katupojalle, joka tästä toimesta sai uhkealta kapteenilta kuusi hohtavaa hopearahaa.
Viittä minuuttia myöhemmin tämä tapahtuma kerrottiin täti Angéliquelle, joka päivitteli:
»Mutta se poika-parka on siis miljoonamies?»