Sitten hän jatkoi hiljaa:
»Olinpa aika höperö, kun riitaannuin hänen kanssaan. Tädit perivät veljenpoikansa…»
Pitou ei kuullut tätä päivittelyä eikä tätä mietelmää. Pitou oli yksinkertaisesti ihan haltioissaan.
Niiden nuorten tyttöjen joukossa, joiden uumilla oli kolmivärinen vyöhyt ja kädessä vihreä muratinoksa, hän oli huomannut Catherinen.
Catherine oli vielä kalpea vastikään kestetyn sairautensa jäljiltä, mutta kauniimpi kuin kukaan toinen, joka upeili terveen raikkaassa kukoistuksessa.
Catherine oli kalpea, mutta onnellinen, sillä tänä aamuna hän oli löytänyt kirjeen ontosta piilipuusta — Pitoun huolenpidon tuloksena.
Pitou-poloisella oli aikaa kaikkeen, kuten olemme jo maininneet.
Kello seitsemältä aamulla hän oli muun puuhan lomassa käväissyt muori Colomben luona. Neljänneksen yli seitsemän hän oli ehtinyt panna kirjeen onttoon piilipuuhun. Kello kahdeksan hän oli täydessä univormussa astunut kolmenneljättä miehensä etunenään.
Hän ei ollut nähnyt Catherinea sen jälkeen kuin oli jättänyt hänet maatilan sairasvuoteelle, ja sanomme toistamiseen, että tyttö oli hänen mielestään niin kaunis ja niin onnellinen, että hän vallan haltioitui hänet nähdessään.
Catherine viittasi hänet luoksensa.