Mutta juuri kun lukkoseppä sovitteli tiirikkaa lukkoon, aukeni ovi ja apotti Fortier astui kynnykselle.
Ei kuten ennen muinoin Coligny, joka kysyi murhaajiltaan: »Veljet, mitä te tahdotte?»
Ei, vaan niinkuin Kalkhas, katse palavana ja karva pörröisenä, kuten
Racine sanoo Iphigenie-draamassaan.
»Pois!» huusi hän ja kohotti kätensä uhkaavin elein. »Pois, te kerettiläiset jumalankieltäjät, hugenotit, luopiot, amelekit, Sodoman ja Gomorrhan väki. Poistukaa Herran miehen kynnykseltä!»
Väkijoukosta kuului voimakasta murinaa, joka ei suinkaan ilmaissut suosiota apotti Fortieria kohtaan.
»Anteeksi, herra apotti», virkkoi pormestari lempeällä äänellään, jonka hän koetti saada niin rakastettavaksi kuin suinkin.
»Anteeksi, herra apotti, me haluamme vain kuulla, pidättekö vai ette messun isänmaan alttarilla».
»Haluanko pitää messun isänmaan alttarilla?» huudahti apotti kuohahtaen pyhään vihaan, joka hänet usein valtasi. »Haluanko pyhittää kapinan, epäuskon ja kiittämättömyyden? Haluanko rukoilla Jumalaa kiroamaan hyveen ja siunaamaan rikoksen? Sitä ette liene toivonut, herra pormestari! Haluatte kuulla, suostunko vai en toimittamaan kaikkea pyhää loukkaavan messunne? No niin, en, suostu, en, en!»
»Hyvä on, herra apotti», vastasi pormestari, »olette vapaa eikä teitä voi pakottaa».
»Ah, on kovin hauskaa, että olen vapaa», sanoi apotti, »on kovin hauskaa, ettei minua voi pakottaa… Olette tosiaan liian ystävällinen, herra pormestari.»