Ja ilkkuvasti nauraen hän alkoi salvata oveaan viranomaisten nenän edessä.
Ovi olisi pian näyttänyt — käyttääksemme kansanomaista sanontaa — puisevaa naamaansa hölmistyneelle joukolle, ellei äkkiä muuan mies olisi syöksynyt esille ja riuhtaissut jäntevällä kädellä auki kolme neljännesmatkaa sulkeutunutta ovea, jolloin apotti oli kaatua mukana, niin voimakas kuin olikin.
Tämä mies oli Billot — Billot, vihasta kalpeana, otsa kurtussa, hampaat tiukasti yhteen puserrettuina.
Kuten muistettaneen, oli Billot filosofi. Hän halveksi pappeja, joita hän sanoi mustatakeiksi ja laiskureiksi.
Syntyi syvä hiljaisuus. Ymmärrettiin, että näiden kahden miehen välillä tapahtuisi pian jotakin hirveää.
Mutta vaikka Billot olikin ovea avatessaan osoittanut vallan tavatonta kiivautta, aloitti hän keskustelun tyynesti, melkein lempeästi ja sanoi herra de Longprélle:
»Anteeksi, herra pormestari, kuinka äsken sanoittekaan? Te sanoitte… olkaa hyvä ja toistakaa sananne… te sanoitte, ettei herra apottia voitaisi pakottaa, jos hän kieltäytyisi ottamasta osaa juhlaan… niinkö sanoitte?»
»Niin, tosiaan» sopersi poloinen herra de Longpré, »luulen todella sanoneeni niin».
»Ah, sillein olette pahasti erehtynyt, herra pormestari, ja nykyisenä ajankohtana on tärkeätä, etteivät erehdykset pääse leviämään.»
»Pois, pyhänhäväisijä, pois, jumalankieltäjä pois, uskonluopio, pois, kerettiläinen!» huusi apotti Billotille.