Mutta Billotin tarvitsi luoda heihin vain silmäys, ja Pitou pysähtyi, samoin Catherine. Tässä kokonaista kansaa edustavassa miehessä oli kotkaa ja leijonaa.
Ehdittyään lavan kupeelle hän päästi apotti Fortierin vapaaksi ja osoittaen sormellaan alttaria hän sanoi:
»Katso, tuossa on se isänmaan alttari, jonka ääressä sinä halveksit pitää messua ja jonka palvelijaksi minä, Billot, julistan sinun olevan arvottoman. Noustakseen nämä pyhät portaat täytyy ihmissydäntä paisuttaa seuraavien kolmen tunteen: vapaudenkaipuun, isänmaanalttiuden ja ihmisyydenrakkauden. Pappi, uhraudutko maasi hyväksi? Pappi, rakastatko lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi? Nouse silloin rohkeasti tuolle alttarille ja rukoile Jumalaa. Mutta ellet tunne itseäsi ensimmäiseksi kansalaiseksi joukossamme, luovuta paikka sinua arvokkaammalle ja väisty tieltä… katoa täältä… mene!»
»Voi, sinua onnetonta miestä!» huudahti apotti väistyen ja uhaten
Billotia sormellaan. »Sinä et tiedä, kenelle julistat sodan!»
»Tiedän kyllä», sanoi Billot. »Minä julistan sodan susille, ketuille ja käärmeille, kaikelle, mikä pistää, puree, raatelee pimeässä. No niin», lisäsi hän ja iski voimaa uhkuvin elein molemmilla käsillä rintaansa, »raadelkaa, purkaa, pistäkää… minä olen valmis!»
Syntyi hiljaisuus, jonka kuluessa koko tämä joukko teki tilaa päästääkseen papin poistumaan. Kiinteäksi kokonaisuudeksi jälleen sullouduttuaan joukko seisoi liikkumattomana ja ihaili äänettömänä tuota uskalikkoa, joka tarjoutui sen hirvittävän vallan iskuille, jonka orjana puoli maailmaa silloin vielä huokaili ja jota sanottiin pappisvallaksi.
Ei ollut enää pormestaria, ei pormestarin apulaista, ei kaupunginvaltuustoa, oli vain Billot.
Herra de Longpré lähestyi häntä.
»Mutta, herra Billot», sanoi hän, »nyt meillä ei ole enää pappia!»
»Entä sitten?» kysyi Billot.