Vielä tällöinkin hän kulki totuttua tietänsä.
Maatilan portille saavuttuaan hän silmäili ympärilleen, kuten Billot olisi voinut tehdä, ja huomasi Catherinen ikkunansa ääressä.
Catherine näytti odottelevan. Hänen pälyilevä katseensa harhaili mihinkään pysähtymättä koko sillä laajalla metsäalueella, joka ulottuu Villers-Cotteretsin maantiestä Ferté-Miloniin ja Boursonnesiin.
Pitou ei tahtonut yllättää Catherinea. Hän siirtyi nuoren tytön näköpiiriin, jolloin tämän katse osui häneen.
Catherine hymyili hänelle. Pitou oli Catherinelle enää vain ystävä tai oikeammin Pitousta oli tullut enemmän kuin ystävä.
Pitou oli hänen uskottunsa.
»Sinäkö siellä, rakas Pitou», sanoi nuori tyttö, »mistä nyt tuuli käy, kun sinä tulet meille?»
Pitou osoitti hänen ranteestaan riippuvia pauloja.
»Päähäni pälkähti hankkia teille pari muhevaa, herkullista kaniinia, neiti Catherine, ja koska parhaat kaniinit löytää Susilehdosta siellä runsaasti kasvavan ajuruohon vuoksi, lähdin tavallista aikaisemmin liikkeelle nähdäkseni teidät ja kysyäkseni, kuinka nykyisin voitte.»
Catherine aloitti hymyilemällä Pitoun huomaavaisuudelle. Vastattuaan hymyllä hänen puhelunsa alkuosaan hän vastasi loppuosaan sanoilla: