»Kuinka nykyisin voin? Olet kovin ystävällinen, hyvä herra Pitou. Kun olin sairas, sinä hoivasit minua ja toipilasaikanani sinä pidit minusta jatkuvasti huolta, joten nyt olen melkein terve.»
»Melkein terve?» toisti Pitou ja huoahti. »Minä toivon, että olisitte ihan terve.»
Catherine punastui, huoahti hänkin, tarttui Pitoun käteen kuin ilmaistakseen hänelle jonkun tärkeän asian, mutta sitten hän varmaankin muutti mieltä, sillä hän hellitti käden, johon oli tarttunut, alkoi kävellä huoneessaan ikäänkuin nenäliinaa etsiäkseen ja löydettyään nenäliinan hän kuivaili sillä otsaansa, joka oli ihan hiessä, vaikka päivä olikin vuoden kylmimpiä.
Pitoun tarkkaavalta katseelta ei mikään näistä liikkeistä jäänyt huomaamatta.
»Teillä on minulle jotakin sanottavaa, neiti Catherine?» kysyi hän.
»Minulla? Ei… ei mitään… sinä erehdyt, rakas Pitou», vastasi nuori tyttö hämmentyneenä.
»Nähkääs, neiti Catherine», sanoi Pitou ponnistellen, »jos te tarvitsette apuani, älkää yhtään kursailko».
Catherine tuumi tai pikemminkin empi hetken, ennenkuin vastasi:
»Rakas Pitou, olet monesti todistanut, että voin luottaa sinuun ja minä olen sinulle siitä kiitollinen. Mutta vielä kerran, minä kiitän sinua.»
Sitten hän jatkoi hiljaa: