Mutta kokemuksen viisastuttamana, sillä hän tiesi Beausiren olevan taipuvaisen luulevaisuuteen, hän rajoittui vain sanomaan:
»Muuan herrasmies?»
»Niin, pikku äiti», vastasi lapsi rusentaen hampaissaan rintasokerinpalasta. »Muuan herrasmies.»
»Muuan herrasmies?» kertasi nyt vuorostaan Beausire.
»Niin, pikku isä, muuan herrasmies, joka tuli myymälään, kun minä olin siellä, ja sanoi: 'Herra kauppias, eikö tämä asiakas, jota teillä nyt on kunnia palvella, ole nuori aatelismies de Beausire?'»
Beausire röyhistihe, Nicole kohautti olkapäitään.
»Entä mitä kauppias vastasi, poikaseni?» kysyi Beausire.
»Hän vastasi: 'En tiedä onko hän aatelismies, mutta kyllä hänen nimensä tosiaankin on Beausire.’ — 'Eikö hän asu tässä vallan lähellä?' kysyi se herra. — 'Tässä samassa talossa vasemmalla, kolmannessa kerroksessa.' — 'Antakaa tälle pojulle kaikkia lajeja makeisia, minä maksan', sanoi se herra. Sitten hän virkkoi minulle: 'Kas tässä sinulle louisdori. Sillä voit ostaa uusia makeisia, kun nämä on syöty.' Ja hän pani kouraani kultarahan, kauppias työnsi kainalooni makeispussin ja minä kapaisin matkaani hyvin tyytyväisenä. — Mutta missä on minun louisdorini?»
Lapsi, joka ei ollut äkännyt Beausiren taikatemppua, alkoi etsiä kultarahaa kaikkialta.
»Oletko, tolvana, sen kadottanut?» ärähti isä.