»En, en, en ole!» sanoi poika.
Tämä kiistely olisi voinut kehittyä vakavaksi, ellei olisi sattunut jotakin, mikä teki siitä pikaisen lopun.
Lapsen yhä hakiessa lattialta louisdoria, joka jo oli Beausiren nutun kaksiosaisen taskun pohjassa, isän yhä ihmetellessä nuoren Toussaintin älyä, joka ilmeni pojan orastavassa kertojataidossa, jonka tuotteita kynämme on kenties hieman parannellut, ja Nicolen, joka rakastajansa tavoin ihaili tätä varhaiskypsää kaunopuheisuutta, aprikoidessa, kuka oli se makeisten lahjoittaja ja kultarahan antaja, aukeni ovi hitaasti ja lempeä ääni lausui seuraavat sanat:
»Hyvää iltaa, neiti Nicole, iltaa, herra de Beausire, iltaa, pikku
Toussaint!»
Kaikki kääntyivät sille taholle, mistä tämä ääni tuli.
Kynnyksellä seisoi aika koreasti puettu mieshenkilö ja katseli hymyten tätä perhekohtausta.
»Ah, makeisherra!» huudahti nuori Toussaint.
»Kreivi de Cagliostro!» sanoivat Nicole ja Beausire yhtaikaa.
»Teillä on viehkeä lapsi, herra de Beausire», virkkoi kreivi, »ja te olette varmaankin onnellinen perheenisä!»