»Neiti Catherine», vastasi Pitou päätänsä ravistaen, »varmasti koittaa vielä päivä — en tiedä koska — jolloin se mies, joka on aiheuttanut tämän muutoksen, saa kokea ikävän neljännestunnin. Muistakaa minun sen sanoneen teille.»
Catherine kalpeni.
Sitten hän katsahti Pitouhun terävästi ja sanoi:
»Miksi sanotte se mies ettekä se nainen? Sillä luultavastikin joku nainen eikä mies joutuu kärsimään tuosta salaisesta vihasta…»
»Ah, neiti Catherine, te ihan säikäytätte minut! Onko teillä syytä pelätä jotakin?»
»Hyvä ystävä», vastasi Catherine surullisesta »minä pelkään sitä, mitä muuan poloinen tyttö, joka on unohtanut asemansa ja rakastaa ylempäänsä, saa pelätä ärtyneen isän taholta».
»Neiti Catherine», uskalsi Pitou neuvoa, »minusta tuntuu, että teidän asemassanne…»
Hän vaikeni.
»Sinusta tuntuu, että minun asemassani…?» toisti Catherine.
»No niin, minusta tuntuu, että teidän asemassanne… Mutta ei», lisäsi hän, »tehän olitte kuolla, kun hän lähti luotanne hetkeksi pois. Jos teidän täytyisi luopua hänestä, kuolisitte ihan varmasti, enkä minä halua teidän kuolevan. Vaikka minun täytyisi nähdä teidät sairaana ja surullisena, niin mieluummin näen teidät sellaisena kuin siinä tilassa, jossa olitte Pleuxin tiellä… Voi, neiti Catherine, tämä on kovin ikävä juttu!»