Pitou oli tilanteesta täysin selvillä.
Hän ponnahti jalkeille, syöksyi tiheikköön kuin vauhko kauris, suuntasi kulkunsa halki metsän päinvastaiselle taholle kuin tähystyspaikalle tullessaan ja saapui polulle oikeaan aikaan kuullakseen nuoren tytön kiireiset askelet ja läähättävän hengityksen.
Pitou pysähtyi piiloon erään tammen taa.
Kymmenen sekunnin kuluttua Catherine sivuutti tämän tammen parin askelen päässä.
Pitou tuli esille piilostaan, sulki nuoren tytön tien ja mainitsi samalla hänen nimensä.
Hän oli näet arvellut välttämättömäksi suorittaa nämä kolme asiaa yhtaikaa, jottei Catherine vallan kauhistuisi.
Nuori tyttö parahti hiljaa ja pysähtyi koko ruumis vavisten. Se ei ollut nykyhetken mielenliikutusta, vaan varemmin koettujen seurausta.
»Te, herra Pitou! Mitä minusta tahdotte?» sanoi hän.
»Taivaan nimessä, ei askeltakaan kauemmas, neiti Catherine!» kuiskasi
Pitou kädet ristissä.
»Kuinka niin?»