Naiset eivät erehdy milloinkaan siitä vaikutuksesta, jonka he tekevät miehiin, ja koska kuningattaret ja kuninkaat ovat tottuneet tuntemaan ihmisiä, mikä taito tavallaan on osa heidän kasvatuksestaan, niin Marie-Antoinettekin tunsi kreivi de Bouillén heti kun huomasi hänet, ja luotuaan häneen silmäyksen tiesi, että hänellä oli edessään ystävä.
Siitä johtui, että ennenkuin kenraali ehti esitellä serkkunsa, ennenkuin he ehtivät leposohvan luo, jolla kuningatar lojui, kohosi tämä istumaan ja huudahti kuin vanhalle tutulle, jota on hauska jälleen tavata, tai kuin palvelijalle, jonka uskollisuuteen voi luottaa:
»Ah, herra de Bouillé!»
Piittaamatta kenraali Lafayettesta hän ojensi kätensä nuorelle miehelle.
Kreivi Louis empi hetken, hänen oli vaikea uskoa tällaista suosionosoitusta todeksi.
Kuningattaren käsi oli yhä ojennettuna; kreivi laskeutui toiselle polvelleen ja kosketti vapisevilla huulillaan tätä kättä.
Kuningatar-parka teki virheen ja hän teki niitä usein; ilman tätä suosionosoitustakin de Bouillé oli hänen ystävänsä ja osoittaessaan kreiville suosiotaan tällä tavalla Lafayetten nähden, joka ei ollut milloinkaan sellaista häneltä saanut, merkitsi hän siten rajaviivan ja loukkasi miestä, joka hänen olisi pitänyt ennen muita voittaa ystäväkseen.
Kohteliaasti, kuten hänen tapansa aina oli, mutta ääni hieman väristen sanoi Lafayette:
»Totisesti, parahin serkku, minä tosin tarjouduin esittelemään teidät hänen majesteetilleen, mutta minusta tuntuu, että te pikemminkin voisitte esitellä minut.»
Kuningatar oli niin iloinen nähdessään yhden niistä palvelijoista, joihin tiesi voivansa luottaa, nainen oli niin ylpeä siitä vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä kreiviin, että hän tunsi sydämessään sen nuoruustulen lämmittävät säteet, jonka hän luuli jo sammuneen, ja tunsi lähellään lehahduksen siitä keväästä ja rakkaudesta, joiden hän uskoi jo kuolleen; hän kääntyi Lafayetteen päin ja sanoi Trianonin ja Versaillesin aikoja muistuttava hymy huulilla: