»Herra kenraali, kreivi Louis ei ole ankara tasavaltalainen kuten te. Hän tulee Metzistä eikä Amerikasta, hän ei tule Pariisiin perustuslakia laatimaan, vaan osoittamaan minulle alttiuttaan. Älkää siis kummastelko, jos minä, puolittain viralta pantu kuningatar-parka, osoitan hänelle, maalta saapuneelle aatelismiehelle, suosiota, joka kenties merkitsee hänelle jotakin, kun se teille…»
Ja kuningatar muikisti suutansa viehättävästi, veikistellen kuin nuori tyttö, joka halusi sanoa: — kun taas te, herra Scipio, kun sensijaan te, herra Cincinnatus, halveksitte moisia lapsellisuuksia.
»Madame», sanoi Lafayette »kunnioittavana ja alttiina olen aina seissyt kuningattareni rinnalla, eikä hän ole milloinkaan käsittänyt minun kunnioitustani eikä koskaan arvostanut minun alttiuttani. Siitä koituu minulle suuri onnettomuus, vielä vakavampi kenties hänelle.»
Ja hän kumarsi.
Kuningatar loi häneen syvän ja kirkkaan katseen. Useammin kuin kerran oli Lafayette lausunut hänelle tähän tapaan, useammin kuin kerran hän oli pohtinut sitä, mutta onnettomuudekseen, kuten Lafayette vastikään huomautti, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan.
»Kas niin, kenraali», virkkoi hän, »olkaa laupias ja suokaa minulle anteeksi».
»Olisiko minun annettava teille anteeksi, madame? Entä mitä?»
»Tunteeni tätä de Bouillén kunnon sukua kohtaan, joka rakastaa minua kaikesta sydämestään ja jonka edustajana ja sanansaattajana tämä nuori mies on halunnut esiintyä. Hänen isänsä, hänen setänsä, koko hänen sukunsa olin näkevinäni, kun hän astui huoneeseen, ja hänen välityksellään suuteli se suku äsken kättäni huulillaan.»
Lafayette kumarsi jälleen.
»Ja nyt», jatkoi kuningatar, »anteeksiannon jälkeen rauha. Kelpo kädenlyönti, kenraali, englantilaiseen tai amerikalaiseen tapaan».