Ja hän ojensi kätensä, kämmen ylöspäin.
Lafayette tarttui hitaasti ja kylmästi kuningattaren käteen ja sanoi:
»Pahoittelen, ettette milloinkaan muista minun olevan ranskalaisen, madame. Eikä kuitenkaan ole pitkä aika lokakuun kuudennesta marraskuun kuudenteentoista.»
»Olette oikeessa, kenraali», sanoi kuningatar ponnistellen ja puristi hänen kättänsä. »Minä olen kiittämätön.»
Ja hän heittäytyi takaisin sohvalle kuin mielenliikutuksen murtamana.
»Sen ei muuten pitäisi teitä kummastuttaa», jatkoi hän, »sillä siitähän minua yleisesti soimataankin. — Kertokaa nyt, mitä uutta on Pariisissa tapahtunut.»
Lafayettella oli nyt tilaisuus kostaa ja hän käytti sitä hyväkseen.
»Oh, madame», sanoi hän, »mikä vahinko, ettette ollut eilen kansalliskokouksessa! Olisitte nähnyt liikuttavan näytelmän, joka ihan varmasti olisi kuohuttanut sydäntänne. Muuan vanhus oli tullut kiittämään onnesta, jonka kansalliskokous ja kuningas olivat hänelle valmistaneet, sillä eihän kansalliskokous voi tehdä mitään ilman kuninkaan suostumusta.»
»Muuan vanhus?» toisti kuningatar hajamielisenä.
»Niin, madame, mutta millainen vanhus! Ihmiskunnan kantaisä, satakaksikymmenvuotias Jura-vuoriston maaorjatalonpoika. Hänen jälkeläisensä viidessä sukupolvessa taluttivat hänet kansalliskokouksen aitauksen eteen, missä hän kiitti kokousta elokuun neljännen päivän asetuksesta. Käsitättekö madame, mies, joka Ludvig neljännentoista aikana on ollut puoli vuosisataa orjana ja senjälkeen vielä seitsemänkymmentä vuotta!»