»Tunnen hänet, kuten hänen laisiaan tunnetaan», vastasi Gilbert. »Hän on entinen kersantti, peluri, petturi, ja koska hänellä ei ollut muuta tehtävää, on hän ruvennut häväisijäksi.»
»Ah», mutisi Mirabeau ja kohotti kätensä sille kohdalle, missä muinen oli ollut hänen sydämensä ja missä nyt oli hovin rahojen täyttämä lompakko, »jos hän häväisisi'…»
Ja synkkänä tämä suuri puhuja jatkoi matkaansa.
»Mitä, oletteko niin heikko filosofi, että annatte mokoman hyökkäyksen masentaa mielenne?» sanoi Gilbert.
»Minäkö?» huudahti Mirabeau. »Ah, tohtori, ette tunne minua. Ah, ihmiset sanovat, että minä olen myyty, vaikka heidän pitäisi vain sanoa, että olen maksettu! Hyvä, huomenna minä ostan hotellin, huomenna hankin itselleni vaunut, hevoset, palvelijat, huomenna minulla on keittiömestari ja minä pidän avointa pöytää. Minäkö masentunut? Mitä minä välitän eilispäivän kansansuosiosta ja tämän päivän epäsuosiosta? Eikö minun ole tulevaisuus? Ei, tohtori, mieltäni masentaa vain antamani lupaus, jota en kenties voikaan pitää. Ja että hovi on käyttäytynyt minua kohtaan väärin tai oikeammin petollisesti. Olen tavannut kuningattaren… hän tuntui luottavan minuun täydellisesti… hetken jo uneksin — mieletöntä haavetta, kun kysymyksessä on sellainen nainen — hetken jo uneksin, että minusta tulisi, ei kuninkaan ministeri, jommoinen Richelieu oli, vaan Mazarinin lailla kuningattaren ministeri tai oikeammin — eikä maailman politiikalle koituisi siitä vahinkoa — kuningattaren rakastaja. No niin, mitä teki kuningatar? Samana päivänä, jolloin lähdin hänen luotansa, sain siitä selvän todistuksen. Hän kirjoitti Saksassa toimivalle asiamiehelleen, herra Flachslaudenille: 'Ilmoittakaa veljelleni Leopoldille, että noudatan hänen neuvoaan, että käytän hyväkseni kreivi de Mirabeaun apua, mutta ettei minun suhteeni häneen ole vakavaa laatua.'»
»Tiedättekö sen varmasti?» kysyi Gilbert.
»Varmasti, ehdottoman varmasti… Eikä siinä kaikki. Tiedättekö, mikä kysymys on tänään kansalliskokouksessa esillä?»
»Tiedän, että on kysymys sodasta, mutta en ole oikein selvillä tämän sodan syistä.»
»Oh, hyvä jumala», sanoi Mirabeau, »juttu on tuiki yksinkertainen! Koko Eurooppa on jakautunut kahteen valtaryhmään. Itävaltaa ja Venäjää yhtäältä, Englantia ja Preussia toisaalta kannustaa sama viha, viha vallankumousta kohtaan. Venäjän ja Itävallan kanta on selvä, se edustaa niiden yleistä mielipidettä, mutta vapaamielinen Englanti ja filosofinen Preussi tarvitsevat aikaa ennenkuin tekevät ratkaisevan päätöksen, ennenkuin siirtyvät yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, ennenkuin kieltävät entisen uskonsa ja tunnustavat olevansa — niinkuin ne tosiasiallisesti ovatkin — vapauden vihollisia. Englanti tahollaan on nähnyt Brabantin ojentavan kätensä Ranskalle, mikä seikka on saanut sen kiirehtimään päätöksentekoa. Meidän vallankumouksemme, hyvä tohtori, on elinvoimainen, tarttuva, se on enempää kuin kansallinen vallankumous, se on ihmisyyden vallankumousta. Irlantilainen Burke, Saint-Omerin jesuiittojen oppilas ja Pittin leppymätön vihamies, on äskettäin singonnut Ranskaa vastaan julistuksen, josta Pitt on maksanut hänelle kauniit rahat. Englanti ei valmistele sotaa Ranskalle… ei, se ei uskalla vielä, mutta se luovuttaa Belgian keisari Leopoldille ja panee koko maailman ylösalasin haastaakseen riitaa liittolaisemme Espanjan kanssa. No, Ludvig kuudestoista ilmoitti eilen kansalliskokoukselle, että hän varusteli neljäätoista sotalaivaa taistelukuntoon. Siitä johtuu kansalliskokouksen tämänpäiväinen suuri keskustelu. Kenen tehtäviin kuuluu sodanjulistus? Siinä kysymys. Kuningas on jo menettänyt maan sisäisen hallinnon, kuningas on jo menettänyt lainkäytön; jos hän menettää vielä sodankäytön, mitä hänelle jää? Toisaalta — kosketelkaamme kahden kesken, hyvä tohtori, asiaa, josta ei uskalla puhua kamarissa — toisaalta kuningas on epäluulon alainen; vallankumous on edistynyt nykyiselle asteelleen — ja minä voin kerskua tehneeni siinä enemmän kuin kukaan muu — vain siten, että kuninkaan kädestä on miekka murrettu. Vaarallisin valta, joka hänen käsiinsä voidaan jättää, on epäilemättä sodan ratkaisu. No niin, uskollisena lupaukselleni minä aion vaatia, että hänelle jätettäisiin tämä valta, aion vaarantaa kansansuosioni, ehkä henkenikin ajaessani tätä vaatimusta. Aion saada hyväksytyksi asetuksen, joka tekee kuninkaasta voitokkaan ja voittajan. Mutta mitä tekee kuningas tällä hetkellä? Hän etsittää sinetinvartijalla parlamentin arkistoista vanhoja asetuksia, joiden nojalla käy vetoaminen valtiosäätyjen päätöksiä vastaan. Epäilemättä hän aikoo panna salaisen vastalauseen kansalliskokouksen päätöstä vastaan. Ah, tohtori Gilbert, siinäpä onnettomuus piileekin, siinä, että tehdään liian paljon salassa eikä kyllin paljon avoimesti, peittelemättä, julkisesti. Ja juuri siksi minä, Mirabeau — kuuletteko? — juuri siksi minä tahdon, että jokainen saa tietää minun olevan kuninkaan ja kuningattaren puolella, koska kerran olen. Sanoitte, että tämä minuun suunnattu häväistys hämmentää minut. Niin ei ole laita, tohtori, se hyödyttää asiaani. Minä tarvitsen, kuten ukkosilmakin räjähtääkseen, synkkiä pilviä ja rajuja tuulia. Tulkaa, tohtori, tulkaa ja te saatte olla mukana kauniissa istunnossa, sen takaan!»
Mirabeau ei valehdellut, sillä jo maneesiin astuessaan hän sai osoittaa rohkeuttaan. Kaikilta tahoilta huudettiin: »Petos, kavaltaja!» Yksi näytti nuoraa, toinen pistoolia.