»Mutta», intti madame de Stael, »on vaikeaa käyttäytyä sopimattomammin kuin kansalliskokous eilen».
»Ah, paroonitar», vastasi Mirabeau, »miksi puhumme päivistä?»
Ja Mirabeau otti paroonittaren käsistä rautayrtin oksan, jonka tämä lahjoitti hänelle epäilemättä palkkioksi kreivin viimeksi lausumasta sanasta. Mirabeau tervehti kohteliaasti, nousi Feuillants-pengermän portaille ja palasi kansalliskokoukseen.
Barnave poistui paraikaa puhujalavalta koko salin huutaessa innokasta hyväksymistään. Hän oli pitänyt tuollaisen epämääräisen puheen, joka miellyttää kaikkia puolueita.
Mirabeau oli tuskin ilmestynyt puhujalavalle, kun kaikilta tahoilta jyrähti häntä vastaan huutojen ja sadatusten ukkonen.
Mutta hän kohotti jäntevän kätensä, odotti tuokion ja käyttäen hyväkseen hiljaisuutta, jommoisia syntyy rajuilman riehuessa ja väkijoukon hälistessä, hän huusi:
»Tiesin hyvin, ettei ole matka pitkä Kapitoliumilta Tarpeian kallioille!»
Niin valtava oli neron majesteetti, että tämä lause vaiensi yltiöpäisimmätkin.
Kun Mirabeau oli saanut syntymään hiljaisuuden, oli voitto puoleksi taattu. Hän ehdotti, että kuninkaalle myönnettäisiin ratkaisuvalta sodan julistamista koskevassa kysymyksessä. Ehdotus merkitsi liiallista myönnytystä; se evättiin. Silloin syntyi ottelu lakiehdotuksen muutoksista. Koska hänet oli lyöty päätaistelussa, täytyi hänen valloittaa alaa osittaishyökkäyksillä. Viisi kertaa hän nousi puhujalavalle.
Barnave oli puhunut kaksi tuntia. Monin ottein Mirabeau puhui yhteensä kolme tuntia. Lopulta hänen onnistui saada kansalliskokous päättämään: