»Onneton!» huudahti Nicole. »Siihen ryöstöönkö sinä siis rakensitkin kultaiset tuulentupasi?»
»Eikä hän ollutkaan siinä ihan väärässä, hyvä neiti. Mutta, kuten minulla äsken oli kunnia sanoa teille, kaikissa asioissa on kaksi puolta, valoisat ja synkeät kasvot. Herra de Beausire on sattunut hyväilemään synkeitä kasvoja, omaksunut asian huonon puolen. Hänen on nyt vain käännyttävä ja kaikki käy hyvin.»
»Onko vielä aikaa?» kysyi Nicole.
»On, ihan varmasti.»
»Mitä minun on tehtävä, herra kreivi?» kysyi Beausire.
»Olettakaamme, hyvä herra», sanoi Cagliostro miettivästi.
»Mitä?»
»Olettakaa, että hankkeenne epäonnistuu, olettakaa, että naamioidun ja ruskeaviittaisen miehen rikostoverit vangitaan, olettakaa — nykyisin voi olettaa mitä tahansa – olettakaa, että heidät tuomitaan kuolemaan… niin, onhan toisaalta Besenval ja Augeard vapautettu, mutta se ei merkitse mitään — olettakaa, että heidän rikostoverinsa on tuomittu kuolemaan, olettakaa — älkää tuskastuko, olettamuksesta toiseen siirtymällä pääsemme lopulta päämääräämme — olettakaa, että te olette noita rikostovereita, olettakaa, että kaulassanne on nuora ja että teille sanotaan vaikerrukseenne vastaten — sillä sellaisessa tilanteessa urheinkin mies totisesti vaikeroi jonkun verran, vai kuinka?»
»Lopettakaa, herra kreivi, minä pyydän, sillä minä tunnen jo tukehtuvani.»
»Eikä sitä tarvitse kummeksuakaan. Oletinhan teillä olevan nuoran kaulassa. No niin, olettakaa, että teille sanotaan: 'Ah, onneton herra de Beausire, rakas herra de Beausire, tämä on teidän oma syynne!'»