»Kuinka niin?» huudahti Beausire.
»'Kuinkako niin?' vastaa ääni teille. 'Koska te olisitte voinut välttää sen epämiellyttävän kuoleman, joka nyt pitelee teitä kynsissään, ja olisitte lisäksi ansainnut tuhat louisdoria, joilla olisitte voinut ostaa erään pienen vehmasniittyisen maatilan, missä olisitte saanut elää neiti Olivan ja pikku Toussaintin parissa niiden kahdentoistatuhannen livren korkotuloilla, jotka olisivat jääneet käytettäväksenne maatilan ostettuanne, elää, kuten sanoitte, kunnon maanviljelijänä, suvisin tohvelit jalassa, talvisin puukengät, mutta nyt meillä on ja etenkin teillä on tämän ihanan tulevaisuudenkuvan asemesta edessänne Grève-tori, jolle on pystytetty kaksi inhoittavaa hirsipuuta, joista pitempi kurkottaa käsivarsiaan teitä kohden. Hyi, herra de Beausire parka, mikä ruma tulevaisuudenkuva!'»
»Mutta sanokaa, kuinka voin välttää tämän inhoittavan kuoleman, kuinka voin ansaita ne tuhat louisdoria, jotka takaavat minulle, Nicolelle ja Toussaintille rauhaisan elämän?»
»Sitähän toki kysyisitte silloin? 'Mikään ei ole helpompaa', vastaisi ääni. 'Lähellänne, parin askeleen päässä, oli kreivi de Cagliostro.' — 'Minä tunnen hänet', sanoisitte te. 'Hän on ulkomaalainen ylimys, joka asuu Pariisissa huvitellakseen ja joka kuolee ikävään, ellei hän saa kuulla uutisia.' — 'Sama mies, No, teidän olisi tarvinnut vain mennä sanomaan hänelle: — Herra kreivi…'»
»Mutta minä en tiennyt missä hän asui», huudahti Beausire. »En tiennyt hänen olevan Pariisissa, en edes tiennyt hänen enää elävän!»
»'Senpä vuoksi, hyvä herra de Beausire', vastaisi teille ääni, 'hän on tullut luoksenne, ja myöntäkää, ettette voi tämän jälkeen enää esittää verukkeita. No niin, te sanoisitte hänelle: — Herra kreivi, tiedän teidän himoitsevan uutisia. Minulla on ihka tuoreita: Monsieur, kuninkaan veli, vehkeilee. — Loruja! — Varmasti, markiisi de Favrasin kanssa. — Mahdotonta! — Ihan totta, tiedän tarkoin, koska olen herra de Favrasin kätyreitä. — Niinkö, entä mikä on salahankkeen tarkoitus? — Ryöstää kuningas ja viedä hänet Péronneen. Herra kreivi, ilahduttaakseni teitä olen valmis tunti tunnilta, jos niin tarvitaan, minuutti minuutilta, jos niin tarvitaan, kertomaan teille, kuinka salahanke kehittyy. — Silloin, hyvä ystävä, vastaisi kreivi, joka on jalomielinen ylimys: 'Haluatteko tosiaankin tehdä sen, herra de Beausire?' — 'Haluan.' — 'No hyvä, koska jokainen työ vaatii palkkansa, on minulla erikseen pantuna neljäkolmattatuhatta livreä, jotka aion käyttää armeliaisuustarkoituksiin, mutta jotka nyt tuhlaan tähän mielitekoon, jos te tosiaankin pidätte antamanne sanan. Sinä päivänä, jolloin kuningas ryöstetään tai markiisi de Favras vangitaan, tulkaa luokseni, ja aatelismiehen kunnian nimessä ne neljäkolmattatuhatta livreä luovutetaan teille yhtä varmasti kuin nyt teille annetaan kymmenen louisdoria, jotka eivät ole ennakkomaksu tai laina, vaan yksinkertaisesti lahja! »
Nämä sanat lausuttuaan veti Cagliostro kuin näyttelijä, joka harjoittelee osaansa, taskustaan painavan rahamassin, tunki siihen peukalonsa ja etusormensa sekä otti taitavasti, mikä todisti pitkäaikaista tottumusta, esille tarkalleen kymmenen kultarahaa, ei enempää eikä vähempää. Beausire puolestaan – meidän täytyy se myöntää — kurkotti kätensä niihin tarttuakseen.
Cagliostro työnsi käden hiljaa syrjään.
»Anteeksi, herra de Beausire», sanoi hän, »mehän vain oletimme, muistaakseni».
»Se on totta», myönsi Beausire, jonka silmät kiiluivat kuin hehkuva hiili, »mutta ettekö sanonut, herra kreivi, että olettamuksesta toiseen siirtymällä saavumme päämäärään?»