»Olemmeko jo siis saapuneet?»
Beausire epäröi hetken.
Kiiruhtakaamme sanomaan, ettei tätä epäröintiä suinkaan aiheuttanut kunniantunto, rehellinen tahto pitää annettu sana eikä heräävän omantunnon ääni. Olemme siitä varmoja ja uskomme lukijoidenkin tuntevan herra de Beausirea tarpeeksi, etteivät halua siinä suhteessa tehdä vastaväitteitä.
Hän vain yksinkertaisesti pelkäsi, ettei kreivi pitäisi lupaustaan.
»Rakas herra de Beausire», virkkoi Cagliostro, »näen selvästi, mitä mielessänne aprikoitte».
»Olette oikeassa, herra kreivi», vastasi Beausire, »epäröin rikkoa luottamusasiaa, jonka eräs rehti mies on minulle uskonut».
Ja kohottaen katseensa ylös hän ravisti päätänsä kuin sanoakseen: — Ah, se on kovaa!
»Ei, ei se ole sitä», sanoi Cagliostro, »ja te olette vain uusi todistus ikivanhan, viisaan sananparren pätevyydestä: Ihminen ei tunne itseään!»
»Mitä se siis on?» kysyi Beausire, joka kummasteli kreivin taitoa lukea hänen sydämensä salaisimmatkin ajatukset.
»Sitä, että te pelkäätte, etten annakaan lupaamiani louisdoreja.»