»Oh, herra kreivi…!»
»Se onkin vallan luonnollista ja minä olen ensimmäinen sen myöntämään.
Mutta minä annan teille takuun.»
»Takuun! Herra kreivin ei tarvitse vaivautua.»
»Henkilötakuun.»
»Kuka se on?» uteli Beausire arkaillen.
»Neiti Nicole Oliva Legay.»
»Ah!» huudahti Nicole. »Jos herra kreivi lupaa meille jotakin,
Beausire, on se yhtä varmaa kuin olisimme sen jo saaneet.»
»Nähkääs nyt, hyvä herra, mitä merkitsee, kun tunnontarkasti täyttää tekemänsä lupaukset. Yhtenä päivänä, kun neiti Nicole oli samanlaisessa asemassa kuin te nyt — salahanketta lukuunottamatta — yhtenä päivänä siis, kun poliisi tavoitteli neiti Nicolea, tein hänelle erään tarjouksen: tulla turvaan minun luokseni. Neiti Nicole epäröi, hän pelkäsi maineensa tahraantuvan. Annoin hänelle sanani ja kaikkien kiusausten uhallakin, jotka sain kestää ja jotka te muita paremmin tajuatte, pidin sanani, herra de Beausire. — Eikö ole totta, neiti Legay?»
»On, on!» huudahti Nicole, »vannon sen pikku Toussaintin nimessä!» ‘
»Te siis uskotte, neiti Nicole; että täytän herra de Beausirelle äsken antamani lupauksen, että näet luovutan hänelle neljäkolmattatuhatta livreä päivänä, jolloin kuningas yrittää pakosalle, tai päivänä, jolloin herra de Favras vangitaan? Puhumattakaan siitä, että kirvoitan kaulaltanne silmukan, joka uhkasi teidät hetki sitten tukehduttaa, ja ettei teitä vastedeskään uhkaa hirttonuora eikä hirsipuu — ei ainakaan tämän jutun yhteydessä. Enemmästä en vastaa. Malttakaas hetki! Ymmärtäkäämme toisemme oikein! Eräät luontaiset taipumukset…»