Beausire seurasi Cagliostroa astuen tarkalleen hänen jälkiinsä kuten takarivin sotamies, joka on tottunut kulkemaan ruotutoverinsa jälkiä.
»Ah!» sanoi Cagliostro ja pysähtyi äkisti, niin että Beausire, joka ei ollut osannut odottaa näin äkillistä pysähdystä, pukkasi mahallaan kreivin selkää. »Tässä on ihan veres hauta, ammattiveljenne Fleur-d'Epinen leposija. Hän oli leipuri Françoisin murhaajia ja hänet hirtettiin kahdeksan päivää sitten Châteletin tuomiolla. Sen pitäisi olla teille mielenkiintoinen tuttavuus, herra de Beausire, hän oli, kuten tekin, entinen kersantti, valekersantti ja oikealta ammatiltaan värvääjä.»
Beausiren hampaat sananmukaisesti kalisivat. Hänestä tuntui, että pensaat, joiden keskitse hän kulki, olivat maasta kurkottavia käsivarsia, jotka tarrautuivat hänen jalkoihinsa ja tekivät hänelle tiettäväksi, että kohtalo oli tänne merkinnyt paikan, missä hänkin saisi nukkua ikuista untaan.
»No, nyt olemmekin perillä», sanoi Cagliostro pysähtyessään rauniokasan eteen.
Hän istuutui irtonaiselle kivelle ja kehoitti Beausirea istuutumaan toiselle, joka näytti asetetun niin lähelle edellistä, ettei Cinnan tarvitsisi siirtää tuoliaan Augustuksen tuolin viereen.
Jo oli aikakin, sillä entisen kersantin jalat olivat jo niin hervottomat, että hän pikemminkin lyykähti kuin istuutui kivelle.
»No, nyt voimme mielemme mukaan haastella, rakas herra de Beausire», aloitti Cagliostro. »Antakaa kuulua, mitä tänä iltana tapahtui Royale-aukion holvikaarten alla. Neuvottelu lienee ollut mielenkiintoinen?»
»Herra kreivi», vastasi Beausire, »minun täytyy totisesti tunnustaa, että pääni on tällä haavaa hieman pyörällä, ja minä luulen, että teidän on parasta kysellä mitä haluatte tietää».
»Olkoon menneeksi», sanoi Cagliostro. »Olen hyvä isäntä ja kunhan vain saan tietää mitä haluan, on tapa, kuinka sen saan, samantekevä. Montako teitä oli Royale-aukion holvikaarten alla?»
»Kuusi, minä mukana.»