»Tuileries-palatsi?» kertasi Gamain. »Kuka teille on sanonut, että minä olen käväissyt Tuilerieissa?»
»Hitossa, te itse juurikään! Kuinka minä muutoin tietäisin teidän tulleen Tuilerieista, ellette olisi sitä minulle sanonut?»
— Se on totta, — päätteli Gamain itsekseen, — mistä hän sen todella tietäisi, ellen olisi sitä hänelle sanonut?
Sitten hän virkkoi tuntemattomalle:
»Olen kenties tehnyt hullusti mainitessani siitä teille. Mutta välipä tuolla, ettehän te ole koko maailma. No niin, koska olen sen teille maininnut, en ota sanojani takaisin. Minä olen ollut Tuileries-palatsissa.»
»Ja te olette työskennellyt kuninkaan kanssa, joka on antanut teille taskussanne olevat kaksikymmentäviisi kultarahaa.»
»Häh!» virkahti Gamain. »Taskussani oli tosiaankin viisikolmatta kultarahaa.»
»Ja ne ovat siellä vieläkin, hyvä ystävä.»
Gamain työnsi kerkeästi kätensä syvälle vyötärystaskuun ja veti esille kourallisen kultarahoja, joiden joukossa näkyi muutama pieni hopealantti ja pari kolme isoa soun rahaa.
»Malttakaas, malttakaas», sanoi hän, »viisi, kuusi, seitsemän… hyvä, ja minä kun olin unohtaa koko jutun… kaksitoista, kolmetoista, neljätoista… viisikolmatta louisdoria on nätti summa… seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista… summa, jota nykypäivinä ei löydetäkään hevosen jaloista… kolmekolmatta, neljäkolmatta, viisikolmatta. Ah» jatkoi Gamain hengittäen kevyemmin, »Jumalan kiitos, kaikki ovat tallella!»