»Ahaa! Missä sitten?»
»Niin, missäkö? Koettakaa arvata. Seinään koverrettuna, hyvä ystävä!»
»Mihin seinään?»
»Sen sisäkäytävän seinään, joka yhdistää kuninkaan vuodekomeron kruununprinssin huoneeseen.»
»Tiedättekö, että mitä nyt kerrotte on perin huvittavaa?
Entä oliko se kaappi julkisesti näkyvissä?»
»Älkää nuolaisko ennenkuin tipahtaa… tarkoitan, että katselin ympärilleni silmät suurina, mutta kun en huomannut mitään, sanoin: 'No, entä kaappi, missä se siis on?' — Kuningas silmäili ympärilleen ja sanoi sitten minulle: 'Gamain, olen aina luottanut sinuun, ja vain sinä saat tietää minun salaisuuteni. Katso nyt.' —Ja oppipojan pidellessä kynttilää — päivä ei näet päässyt tähän käytävään — kuningas irroitti neliöruudun seinälaudoituksesta ja minä huomasin pyöreän syvennyksen, jonka suu oli lähes kaksi jalkaa läpimitaten. Huomatessaan minun ihmettelevät ilmeeni kuningas virkkoi, iskien silmää oppipojalle: 'Hyvä ystävä, näetkö tuon syvennyksen? Minä olen laittanut sen rahojen säilytyspaikaksi. Tämä nuori mies on auttanut minua niinä neljänä viitenä päivänä, jotka hän on viettänyt linnassa. Nyt on sovitettava lukko tähän rautaoveen, jonka tulee sulkeutua niin, että neliöruutu sopii paikalleen ja peittää oven kuten se peittää syvennyksenkin. Tarvitsetko apua? Tämä nuori mies kyllä auttaa sinua. Tuletko hänettä toimeen? Siinä tapauksessa käytän hänen apuaan toisaalla, mutta yhä palvelukseeni.' — 'Oh‘, vastasin minä, 'te tiedätte hyvin, että milloin minä voin suorittaa jonkun työn yksin, en pyydä kenenkään apua. Tässä on puuhaa neljäksi tunniksi hyvälle työmiehelle, ja minä olen mestari, mikä merkitsee, että kaikki on valmista kolmessa tunnissa. Lähtekää te, nuori mies, askareillenne, ja te myöskin, sire. Jos te haluatte kätkeä jotakin tuohon, tulkaa kolmen tunnin perästä takaisin.' — Kaikesta päättäen kuningas oli antanut oppipojalle työtä toisaalla, sillä minä en nähnyt häntä sen koommin. Kolmen tunnin kuluttua kuningas tuli yksin ja kysyi: 'No, Gamain, kuinka pitkällä olemme?' — 'Jaha, valmis on, sire', vastasin hänelle. Ja minä näytin hänelle ovea, joka liikkui niin että oli sula nautinto sitä katsella, pienimmättäkään narinatta, ja lukkoa, joka kävi kuin herra Vaucansonin automaatti. —'Hyvä', sanoi hän minulle. 'Gamain, sinä saat auttaa minua, kun lasken rahat, jotka aion kätkeä tuonne. — Kun kamaripalvelija oli tuonut huoneeseen neljä säkillistä kaksoislouisdoreja, virkkoi kuningas: 'Laskekaamme. Minä laskin miljoonan ja hän toisen, ja kun sitten jäi jäljelle viisikolmatta kultarahaa', sanoi hän: 'Kuulehan, Gamain, nämä viisikolmatta louisdoria ovat sinun palkkiosi vaivastasi. — Siinä oli häväistystä jo enemmän kuin tarpeeksi, että antoi köyhän miehen, jolla on viisi lasta, laskea miljoonan louisdoreja ja lahjoitti sitten viisikolmatta palkkioksi! Vai mitä te arvelette?»
Tuntematon suipisti huuhaan.
»Se oli tosiaankin halpamaista», sanoi hän.
»Kuunnelkaa edelleen, emme ole vielä lopussa. Minä otin tarjotut viisikolmatta louisdoria, työnsin ne laskuuni ja sanoin: 'Kiitos kaunis, sire, mutta minä en ole saanut juotavaa enkä syötävää sitten kun aamulla ja nyt minä olen läkähtyä janoon.' Tuskin olin lopettanut sanottavani, kun kuningatar astui sisälle salaovesta ja seisoi äkkiä, varoittamatta, minun edessäni. Hän kantoi pientä tarjotinta, jolla oli lasillinen viiniä ja pieni leivos. — 'Kunnon Gamain', sanoi hän minulle, 'teidän on jano, juokaa tämä viini, teidän on nälkä, syökää tämä leivos.' — 'Ah, rouva kuningatar', sanoin minä ja kumarsin, 'ei teidän olisi tarvinnut vaivautua minun takiani, se oli ihan turhaa'.