Hän oli vannonut Andréelle, ettei sallisi hänen kuolla, ja hän yritti pitää valansa.
Kello neljästä kuuteen murhaajat ja tuomarit levähtivät. Kello kuudelta he söivät.
Niiden kolmen tunnin aikana, jotka tämä nukkuminen ja ateriointi kestivät, kommuunin lähettämät vankkurit olivat kuljettaneet pois uhrien ruumiit.
Koska pihalla oli verta kolme tuumaa paksulta, koska jalka lipesi tässä veressä ja koskei ollut aikaa puhdistaa pihaa, oli sinne tuotu satakunta olkikupoa, jotka sitten hajoitettiin pihan kivipohjalle ja joiden katteeksi levitettiin uhrien vaatteita ja varsinkin sveitsiläisten asetakkeja.
Vaatteet ja oljet imivät itseensä veren.
Mutta tuomarien ja teurastajien nukkuessa vangit valvoivat. Kauhu piti heidät hereillä.
Kun huudot lakkasivat, kun nimenhuuto taukosi, alkoivat he jälleen toivoa. Surmaajille olikin kai tarkoitus antaa vain määrätty annos, teurastus rajoittuisikin kukaties vain sveitsiläisiin ja kuninkaan kaartiin? Tämä toivo oli lyhytikäinen.
Kello puoli seitsemän seuduissa huudot ja vankien kutsuminen alkoivat jälleen.
Silloin muuan vartija tuli sanomaan Maillardille, että vangit olivat valmiit kuolemaan, mutta pyysivät päästä sitä ennen kuulemaan messua.
Maillard kohautti hartioitaan, mutta suostui silti pyyntöön.