Tunnit kuluivat. Teurastus jatkui.
Pihalle oli tuotu penkkejä katselijoita varten. Murhamiesten vaimoilla ja lapsilla oli oikeus katsella tätä näytelmää. Ei sillä hyvä, että nämä vilpittömät näyttelijät saivat palkan: he tahtoivat lisäksi kättentaputuksia.
Kello viisi iltapäivällä kutsuttiin esille herra de Sombreuil.
Hän oli yhtä tunnettu rojalistina kuin Cazotte ja häntä tuntui olevan sitäkin mahdottomampi pelastaa, kun muistamme, että hän Invalidi-hotellin kuvernöörinä oli heinäkuun 14 päivänä ammuttanut kansaa. Hänen poikansa olivat ulkomailla vihollisarmeijassa. Yksi näistä oli kunnostautunut Longwyn piirityksessä, niin että Preussin kuningas oli antanut hänelle sen johdosta ritarimerkin.
Hänkin tuli tuomarien eteen ylevänä ja alistuneena, pitäen päätänsä pystyssä valkohapsisten suortuvien ulottuessa hänen asetakilleen asti. Hänkin nojasi tyttäreensä.
Tällä kerralla Maillard ei uskaltanut lausua vapauttavaa päätöstä.
Mutta hän sai sanotuksi:
"Viaton tai rikollinen, minun käsittääkseni kansa ei voi tahrata käsiään tämän vanhuksen vereen."
Neiti de Sombreuil kuuli nämä ylevät sanat, jotka laskivat punnuksensa jumalalliselle vaakalaudalle. Hän tarttui isänsä käteen ja lähti taluttamaan häntä elämän ovelle päin huudahtaen:
"Pelastettu, pelastettu!"
Varsinaista tuomiota ei ollut julistettu, ei kuolemaan vievää eikä vapauttavaa.