Elämä, joka hänen silmissään oli hänen omaansa kallisarvoisempi, arvioitaisiin ja tuomittaisiin, joko tuhoutumaan tai pelastumaan.
"Kansalaiset", jatkoi Maillard hirveän tuomioistuimensa jäsenille, "vanki, joka kohta astuu eteenne, on muuan poloinen nainen, joka on uhrautunut Itävallattaren hyväksi, mutta jonka alttiuden Itävallatar, kiittämättömänä kuten kuningattaret yleensä, on palkinnut kiittämättömyydellä. Hän on tälle ystävyydelle uhrannut kaikki: omaisuutensa ja puolisonsa. Te näette hänet mustiin puettuna, ja ketä hän saa kiittää siitä surupuvusta? Templen naisvankia! Kansalaiset, minä pyydän teiltä sen naisen elämää."
Tuomioistuimen jäsenet nyökkäsivät myöntymisen merkiksi.
Yksi ainoa huomautti:
"Hänet on nähtävä ensin."
"Katselkaa siis", virkkoi Maillard.
Ovi aukeni ja käytävän perältä tuli yksin, kenenkään tukematta, lujin askelin muuan mustapukuinen nainen, jonka kasvoja peitti musta harso.
Häntä olisi voinut pitää ilmestyksenä, joka oli tulossa varjojen maailmasta, mistä, kuten Hamlet sanoo, kukaan vaeltaja ei ole vielä palannut.
Hänet nähdessään tuomarit säpsähtivät.
Hän astui pöydän eteen ja kohotti harsonsa.