Tämä sääli ilmeni toisinaan avoimesti kuningasta, kruununprinssiä ja
Cléryta kohtaan.
Eräänä päivänä muuan kivenhakkaaja oli tullut lävistämään reikiä eteishuoneen seinään, johon aiottiin panna suunnattomat salvat. Työmiehen haukatessa aarnioistaan kruununprinssi alkoi leikkiä hänen työkaluillaan. Silloin kuningas otti hänen kädestään vasaran ja taltan ja näytti, kätevä lukkoseppä kun oli, kuinka niitä oli käytettävä.
Haukatessaan nurkassa leipäänsä ja juustoaan kivenhakkaaja katseli kummastellen tätä kohtausta.
Kuninkaan ja prinssin edessä hän ei ollut noussut, mutta miehen ja lapsen edessä hän nousi ja lähestyi näitä, suu täynnä ruokaa, mutta hattu kädessä.
"Niinpä niin", hän virkkoi kuninkaalle, "kun lähdette tästä tornista, voitte kerskua täydentäneenne omaa vankilaanne!"
"Ah," vastasi kuningas, "milloin ja kuinka minä lähden täältä?"
Kruununprinssi alkoi itkeä. Työmies kuivasi kyynelen silmännurkastaan. Kuningas laski kädestään vasaran ja taltan ja meni huoneeseensa, missä hän käveli pitkän rupeaman.
Muuanna toisena päivänä eräs vahtisotamies tuli tavallisuuden mukaan vartioimaan kuningattaren ovea. Se oli esikaupunkilainen, karkeasti, mutta siististi puettu.
Cléry oli huoneessa yksin. Hän luki. Vahtimies silmäili häntä hyvin tarkkaavasti.
Jonkun hetken kuluttua palvelustehtävät kutsuivat Cléryn muualle. Hän nousi ja aikoi poistua. Mutta silloin esikaupunkilainen kohotti aseensa ja virkkoi hiljaisella, aralla, miltei vapisevalla äänellä: