"Hän näytti Maraisissa elelevältä pikkupohatalta."
"Mitä hän tekee? Raivoo tietenkin ja kiroaa tasavallan ja…"
"Hän käyttää aikansa lastensa kasvatukseen, opettaa heille latinaa, pelaa pikettiä sisarensa kanssa ja kyselee arvoituksia huvittaakseen vaimoaan."
"Eikö sillä onnettomalla ole tunnonvaivoja?"
"Olen nähnyt hänen syövän. Hän syö kuin ihminen, jolla on hyvä omatunto. Olen nähnyt hänen nukkuvan ja voin vakuuttaa, ettei painajainen häntä ahdistele."
Ja vaimo vuorostaan tuli miettiväiseksi.
"Mutta", sanoi hän, "kuningas ei olekaan siis niin julma ja rikollinen kuin hänen väitetään olevan?"
"Rikollinen, sitä en tiedä, mutta julma hän ei ole, ja ihan varmasti hän on onneton!"
"Mies-rukka!" sanoi vaimo.
Näin siis kävi. Mitä alemmaksi kommuuni vankinsa painoi ja mitä karkeammin se näytti, ettei kuningas lopultakaan ollut sen kummempi kuin kuka muu tahansa, sitä syvemmin häntä säälivät miehet, jotka näin tunsivat hänet vertaisekseen.