Cléry siirsi vuoteensa kuninkaan vuoteen viereen.
Mutta Ludvig XVI odotti joka ilta, kunnes uusi vartija oli saapunut, nähdäkseen, kuka se oli, ja tuntisiko hän sen. — Vartijoita vaihdettiin kello yksitoista aamupäivällä, kello viisi iltapäivällä ja kello kaksitoista yöllä.
Näin jatkui vankien elämä, niin kauan kuin kuningas asui pienessä tornissa, syyskuun 30 päivään asti.
Tilanne oli siis surullinen ja sitäkin enemmän omiaan herättämään sääliä, kun vangit kestivät sen arvokkaasti. Kaikkein vihamielisimmätkin lauhtuivat nähdessään sen. He tulivat vartioimaan hirmuista tyrannia, joka oli vienyt Ranskan perikatoon, murhannut ranskalaisia ja kutsunut maahan ulkomaalaiset, vartioimaan kuningatarta, jossa asustivat kaikki Messalinan ja Katariina toisen irstailevat paheet — ja he näkivät harmaapukuisen hyvänsävyisen porvarin, jonka he usein luulivat kamaripalvelijaksi, joka söi, joi ja nukkui hyvin, joka pelasi lautaa tai pikettiä, opetti pojalleen latinaa ja maantietoa ja kyseli lapsiltaan arvoituksia — he näkivät naisen, joka tosin näytti ylpeältä ja kaikkia halveksivalta, mutta esiintyi arvokkaasti, tyynesti, alistuvasti, oli yhä kaunis, opetti tyttärelleen koruompelua, pojalleen rukouksia, puhutteli palvelijoita ystävällisesti ja sanoi kamaripalvelijalle: "hyvä ystävä".
Ensimmäiset hetket olivat vihan hetkiä. Jokainen näistä miehistä, jotka tulivat mieli katkeruutta ja kostoa tulvillaan, aloitti päästämällä nämä tunteet valloilleen. Sitten vähitellen hän lauhtui. Lähdettyään aamulla kotoaan uhittelevana ja pää pystyssä hän palasi illalla kotiinsa alakuloisena ja pää painuneena. Vaimo odotteli häntä uteliaana.
"Ah, vihdoinkin tulet!" huudahti hän.
"Niin tulen", kuului lyhyt vastaus.
"No, oletko nähnyt tyrannin?"
"Olen."
"Oliko hän verenhimoisen näköinen?"