I.
Kello kuudesta yhdeksään illalla
Kansa oli astunut palatsiin niinkuin astutaan petoeläimen luolaan. [Romaani on suoranaista jatkoa Marseljeesille]. Se ilmaisi tunteensa huudoilla: "Kuolema sudelle! Kuolema naarassudelle! Kuolema sudenpennuille!"
Jos se olisi tavannut kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin, olisi se, empimättä ja arvellen käyvänsä oikeutta, katkaissut nämä kolme päätä samalla iskulla.
Myöntäkäämme, että se olisi ollut heidän onnensa!
Kun eivät tavanneet niitä, joita huudoillaan ajoivat takaa, joita etsivät kaapeista, verhojen takaa, vuodevaatteinen alta, voittajat suuntasivat kostonsa kaikkeen, esineihin kuten ihmisiinkin — he särmäsivät ja pirstoivat kaikki yhtä tunteettoman julmasti — näihin seiniin, joiden sisällä oli päätetty Pärttylinyön ja Marskentän verilöylyt ja jotka nyt haastoivat hirveää kostoa.
Kuten lukija huomaa, emme yritä pestä kansaa puhtaaksi. Päinvastoin olemme kuvanneet sen likaiseksi ja veriseksi kuten se olikin. Mutta kiiruhtakaamme heti lisäämään, että voittajat lähtivät palatsista verisin, mutta tyhjin käsin! [Myöhemmin näemme Elokuun 10 päivän vallankumouksen historiasta, että kansa ampui kaksisataa ihmistä varkaudesta syytettyinä.]
Peltier, jota ei voine syyttää puolueellisuudesta isänmaanystävien hyväksi, kertoo, että muuan viinikauppias, Mallet nimeltään, toi kansalliskokoukselle sataseitsemänkymmentäkolme louisdoria, jotka oli löydetty palatsissa surmatun papin taskuista, että kaksikymmentäviisi sanskulottia raahasi kokoukseen arkun, joka oli täynnä kuninkaan hopeisia pöytäastioita: että muuan sotilas viskasi puheenjohtajan pöydälle Pyhän Ludvigin ritarijärjestön ristin; toinen heitti samalle pöydälle sveitsiläiskellon, kolmas tukun assignaatteja, neljäs pussillisen écu-rahoja, viides koristuksia, kuudes timantteja ja seitsemäs kuningattarelle kuuluneen lippaan, jossa oli tuhatviisisataa louisdoria.
"Ja", lisää historioitsija ivallisesti, huomaamatta, että hän tulee näin ylistäneeksi kaikkia näitä miehiä, "ja kansalliskokous lausui pahoittelunsa, kun se ei tuntenut näiden vaatimattomien kansalaisten nimiä, jotka olivat uskollisesti kantaneet sen helmaan kaikki nämä kuninkaalta varastetut aarteet".
Me emme liehakoi kansaa. Me tiedämme, että se on kaikkein kiittämättömin, oikullisin, häälyväisin valtias. Me kerromme sekä sen rikokset että hyveet.