Tuona päivänä se oli julma; se punasi kätensä hekumoiden. Tuona päivänä aatelismiehiä viskattiin elävinä ikkunoista katuun, sveitsiläisiä, eläviä tai kuolleita, silvottiin portailla, rinnasta riuhtaistuja ihmissydämiä puserreltiin kourissa kuin sieniä, ihmispäitä kannettiin piikkien kärjissä. Tuona päivänä tämä kansa joka piti alhaisena tekona varastaa kellon tai Pyhän Ludvigin ristin — antautui kaikkiin koston ja julmuuden kammottaviin iloihin.
Ja silti, keskellä tätä elävien teurastusta ja vainajien häväistystä, se joskus armahtikin, kuten kylläinen leijona.
Rouvat de Tarente, de la Roche-Aymon, de Ginestons ja neiti Pauline de Tourzel olivat jääneet Tuilerieihin, kuningattaren hylkääminä. He olivat paenneet lisäksi Marie-Antoinetten huoneeseen. Kun palatsi oli vallattu, kuulivat he kuolevien huudot ja voittajien uhkailut, lähestyvät askelet, kiireiset, hirveät, säälimättömät askeleet.
Rouva de Tarente meni avaamaan oven.
"Astukaa sisälle", sanoi hän, "täällä on vain naisia".
Voittajat astuivat sisälle, käsissä savuavat kiväärit ja veriset sapelit.
Naiset lankesivat polvilleen.
Surmaajat kohottivat jo puukkonsa heidän päänsä päälle sanoen heitä rouva Veton neuvojiksi, Itävallattaren uskotuiksi, mutta silloin muuan Pitoun lähettämä, pitkäpartainen mies huusi kynnykseltä:
"Säästäkää naiset, älkää tuottako häpeää kansalle!" Ja naiset säästettiin.
Rouva Campan, jolle kuningatar oli sanonut: "Odottakaa minua, minä palaan pian tai lähetän noutamaan teidät luokseni… Jumala yksin tietää, minne!" — rouva Campan odotteli huoneessaan kuningattaren paluuta tai että häntä tultaisiin hakemaan.