Hän itse kertoo olleensa ihan tolkuton tämän hirveän metelin raivotessa, ja kun hän ei nähnyt sisartansa, joka varmaankin oli piiloutunut johonkin verhojen taa tai ryöminyt jonkun huonekalun suojaan, arveli hän löytävänsä tämän jostakin keskikerroksen huoneesta, mutta siellä hän tapasi vain kaksi hovinaistansa ja erään jättiläiskokoisen miehen, kuningattaren palvelijan.
Vaikka olikin päästänsä pyörällä, rouva Campan oivalsi, että vaara uhkasi tuota palvelijaa eikä häntä.
"Paetkaa toki", huusi hän, "paetkaa, onneton! Kaikki muut palvelijat ovat jo kaukana!… Paetkaa, vielä on aikaa!"
Mies yritti nousta, mutta lysähti takaisin ja vaikeroi:
"Voi, minä en jaksa, kuolemanpelko on lamauttanut minut!"
Tällä hetkellä ilmestyi kynnykselle joukko humalaisia, raivopäisiä, veren tahraamia miehiä, jotka syöksyivät palvelijan kimppuun ja silpoivat hänet kappaleiksi.
Rouva Campan ja molemmat kamarineidot pakenivat pikku portaille.
Nähdessään kolmen naisen yrittävän pakosalle osa murhaajista syöksyi heidän perässään, ja naiset oli pian tavoitettu.
Kamarineidot lankesivat polvilleen ja tarttuivat, rukoillen murhaajilta armoja, käsillään sapelinteriin.
Rouva Campan, joka oli ehtinyt portaitten yläpäähän, tunsi äkkiä raivoisan kouran tarttuvan hänen selkäänsä pidättääkseen hänet vaatteista. Hän näki sapelinterän välähtävän päänsä päällä surmaavan salaman lailla, hän mittasi sen lyhyen hetken, joka erottaa elämän ikuisuudesta ja joka kaikessa lyhyydessäänkö sisältää suunnattomasti vanhoja muistoja, mutta silloin kuului portaitten alapäästä käskemään tottunut ääni lausuvan: